Kohti omaa yritystä

Kuva aarrekarttatyöpajasta.

Kuluva vuosi on lähtenyt paremmin käyntiin kuin uskalsin edes toivoa. Olen päässyt ohjaamaan ensimmäisen ryhmävalmennukseni, perehtynyt parisuhde- ja sinkkuvalmennuksiin, osallistunut useisiin eri webinaareihin ja aloittanut tekemään valmennuksia tuntemattomien asiakkaiden kanssa. Lisäksi olen saanut uskomattoman upeita yhteistyömahdollisuuksia: minua pyydettiin luennoimaan syksyllä psykoterapeuteille sukupuolen moninaisuuden huomioon ottamisesta asiakastyössä, ja lisäksi Turun Setasta kyseltiin, jos voisin tarjota jonkinlaisia jäsenetuja yhdistykseen kuuluville. Juuri, kun olin alkanut ajatella, että entisestä pääaineestani, sukupuolentutkimuksesta, ei tule olemaan mitään hyötyä valmentajan työssä!

Ryhmävalmennus polttariseurueelle

Ensimmäisen ryhmävalmennukseni osallistujajoukko koostui polttariseurueesta. Osallistujia oli yhteensä kuusi, ja osan heistä tunsin ennestään ja osa taas oli vähän vieraampia. Valmennus alkoi kirjoitusharjoituksella, jonka avulla kartoitimme, minkälaista unelmaelämä voisi olla (tai vaihtoehtoisesti unelmien parisuhde). Sen jälkeen osallistujat saivat leikata lehdistä kuvia, jotka muistuttivat heitä heidän unelmistaan ja tavoitteistaan, ja liimata niitä pahville. Lopuksi pohdimme vielä toisen kirjoitusharjoituksen avulla, minkälaisten väliaskelten avulla tavoitteisiin voitaisiin päästä: Mistä kannattaisi luopua? Mitä olisi mahdollista tehdä toisin? Mikä voisi olla ensimmäinen konkreettinen askel oikeaan suuntaan?

Olen saanut paljon positiivista palautetta sekä ensimmäisestä ryhmävalmennuksestani että yksilövalmennuksista. On ollut mahtavaa nähdä, miten asiakkaat ovat saaneet otettua konkreettisia edistysaskelia, kohdattua pelkoja ja oivallettua, mikä heille on oikeasti tärkeää. Moni on tullut valmennuksiin ajatellen, että tarvittavat edistysaskeleet on otettava hampaat irvessä, pelkoa vastaan taistellen, ja lähtenyt kotiin tuntien, että myös matkan varrella voi olla hauskaa.

Pelon voittaminen sopivien välitavoitteiden avulla

Itse ei aina huomaa, minkälaisia tunteita edistysaskeleiden ottaminen herättää. Mielessä on ehkä seuraava välitavoite ja vahva päätös hoitaa homma äkkiä pois alta, mutta jokin siinä silti tökkii. Pelottaa liikaa, tai jostain syystä ei vain saa aloitetuksi.

Otan nyt esimerkin omasta elämästäni: Heti, kun olin lupautunut puhumaan psykoterapeuteille sukupuolen moninaisuudesta, sisälläni heräsi pelko. Muistin jännittäväni ihan tavallisten opiskelijoiden edessä puhumista, enkä tiennyt, miten voisin nauttia tulevasta tapahtumasta. Voisin kyllä hyväksyä jännitykseni ja hoitaa homman pois alta tunteeni sivuuttaen, mutta en halunnut pakottaa itseäni taas kerran johonkin, johon en ole vielä valmis. Lopulta päätin lähestyä asiaa valmennuksen avulla (toisen valmentajan avustuksella).

Määriteltyäni itselleni seuraavat välivaiheet pelkoni alkoi vähitellen muuttua ihan aidoksi innostukseksi ja kiitollisuudeksi saamastani mahdollisuudesta:

1) Harjoittele läsnäoloa arjessa. Aina kun huomaat miettiväsi etukäteen seuraavia sanojasi, koska jännität, pysähdy hengittämään ja valitse luottaa siihen, että oikeat sanat kyllä löytyvät oikealla hetkellä.

2) Tee pieniä esiintymisharjoituksia (puhun kaverin häissä parin viikon päästä).

3) Poista turhat vaatimukset: keskity siihen, mikä on kaikkein tärkeintä, ja luovu niistä vaatimuksista, joita et pysty täyttämään vielä pitkään aikaan.

4) Hanki lisää rohkeutta tekemällä ryhmävalmennuksia.

5) Palkkaa esiintymisvalmentaja tai pyydä (kokeneemmilta) akateemisilta kavereilta palautetta esityksestä. Tunnista vahvuutesi ja heikkoutesi, ja jälleen kerran, luovu niistä vaatimuksista, jotka eivät ole tällä hetkellä realistisia.

6) Aloita yritysvalmennusten tekeminen. Mene kohti suurempaa ja pelottavampaa yleisöä.

7) Pidä esitelmäsi innostuneena ja itseesi luottaen. Tee parhaasi ja ole samalla armollinen itsellesi.

Mieti, millaisia väliaskeleita sinä voisit ottaa saavuttaaksesi tavoitteesi rennossa mielentilassa, matkasta samalla nauttien.

Valmiiden töiden esittelyä.

Suuri pettymys avasi uuden suunnan elämälleni

Tärkein ohje, jonka annoin itselleni vuonna 2019, oli kehoitus unohtaa täydellisyysvaatimukset ja alkaa tehdä virheistä huolimatta.

Aloitin vuoden 2019 kirjoittamalla tutkimussuunnitelmaa tulevaa väitöskirjaani varten. Vaikka myöhemmin selvisi, että entisestä pääaineestani ei löydy tarpeeksi osaamista väitöskirjani ohjaamiseen, suunnitelman laatiminen ja lukuisten menestysoppaiden läpikahlaaminen vaikuttivat elämääni paljon enemmän kuin olin alun perin kuvitellut. Sen lisäksi, että päätin täydentää maisterin tutkintoani aikuiskasvatustieteen opinnoilla, aloitin tutkimusaineistoni innoittamana myös LCF Life Coach -koulutuksen Valmentamolla.

Käsitykseni työelämä- ja menestysoppaista muuttui täysin

Alkuvuodesta etsin vastauksia sellaisiin kysymyksiin kuin, miten menestysoppaat ottavat huomioon ihmisten erilaiset lähtökohdat ja taloudelliset haasteet. Oletin, että lähes kaikissa oppaissa kaikuu vahvana uusliberalistinen diskurssi, jonka mukaan jokainen yksilö on itse vastuussa omasta menestyksestään, eikä eriarvoisuuden mukanaan tuomista haasteista juuri puhuta. Sen sijaan löysinkin monia innoittavia tarinoita siitä, miten todella kurjista lähtökohdista tulevat ihmiset ovat askel kerrallaan löytäneet oman intohimonsa ja elämäntehtävänsä. Oppaat eivät tarjonneetkaan pikavoittoja ja kehottaneet luopumaan kaikista negatiivisista ajatuksista – jos nyt mitään Rhonda Byrnen The Secret -tyyppisiä teoksia ei lasketa mukaan – vaan ne sisälsivät realistisia kertomuksia siitä, mitä menestys todella vaatii. Mukana oli kertomuksia konkursseista, vääristä valinnoista ja oppimisvaikeuksista, mutta samaan aikaan myös todisteita siitä, miten pitkälle oma intohimo ja peräänantamattomuus voivat parhaimmillaan viedä.

Työelämä- ja menestysoppaita lukiessani en enää kokenut olevani ainoa ihminen, joka ei ymmärtänyt mennä suorinta tietä lukioon ja käyttää kaikkea vapaa-aikaansa vieraiden kielten opiskeluun. Huomasin, että monilla muillakin on ollut sekä vaikeuksia englannin oppimisen kanssa että taloudellisia haasteita yritystoiminnan alkumetreillä. Aloin miettiä yhä harvemmin sitä, miten paljon olen hukannut aikaa vääriin asioihin, ja opettelin hyväksymään sen tosiasian, että jotkut asiat vievät minulta vähän kauemmin kuin jo valmiiksi kielitaitoisilta, akateemisista perheistä tulevilta opiskelijoilta. Menestyneiden ihmisten elämäkertoja lukiessani opin, että mitään kestävää ei luoda nopeasti ja helpolla, ja pääsin sitä kautta irti kateuden tunteista. Ymmärsin, miten suuria uhrauksia ihailemani ihmiset ovat tehneet menestyksensä eteen ja miten paljon riskejä he ovat olleet valmiita ottamaan (olivatpa riskit julkisia esiintymisiä, keskeneräisiä ideoita tai taloudellisia uhrauksia). Ennen kaikkea tajusin sen, että yksikään heistä ei ole välttynyt kritiikiltä ja epäonnistumisilta, ja opettelin tekemään asioita keskeneräisyydestä käsin.

Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin investoida suuria summia omaan osaamiseeni

Puolessa välissä vuotta lopetin tietoisesti ”sitten kun” -elämän ja aloin ottaa epävarmasta taloudellisesta tilanteestani huolimatta melko suuriakin riskejä. Karsin kaikki ylimääräiset menoni ja sijoitin sekä life coach -koulutukseen että yksityisiin englannin tunteihin kuluneen syksyn aikana. Sen jälkeen kirjoitin kalenteriini alla olevat sanat ja aloin vähitellen elää niiden mukaan:

Jos et ajatellut istua koko elämääsi pelin ulkopuolella kiroamassa korttejasi, hyväksy ne ja ala pelata. Tee joka päivä valintoja, jotka vievät sinut edes pienen askeleen lähemmäs unelmiasi.

Lakkaa määrittelemästä etukäteen, mitä kaikkea toiset ihmiset ovat valmiita hyväksymään, ja anna muille tilaisuus hyväksyä sinut sellaisena kuin olet. Unohda täydellisyysvaatimukset ja anna toisten päättää oletko riittävän hyvä tiettyyn työhön, kumppaniksi tai mitä ikinä haluatkaan. Uskalla laittaa itsesi likoon!

Tulevalle vuodelle esitän juuri nyt vain yhden toivomuksen: toivon, että siitä tulee itseni näköinen. Lisäksi lupaan laittaa oman hyvinvointini suorittamisen edelle ja arvostaa rohkeutta enemmän kuin virheettömyyttä.

Uskalsin kohdata pahimman pelkoni

”Kielten oppitunneilta päällimmäisenä mieleen on jäänyt lähinnä pelko. Se tunne, kun pohdit paniikissa, mitkä rivit oppikirjasta juuri sinä joudut lukemaan ääneen tai suomentamaan koko luokan kuullen.”

Kirjoitin vähän aikaa sitten blogiini siitä, miten pienet päivittäiset askeleet eivät yksinään riitä, vaan rimaa on nostettava joka kerta, kun homma alkaa tuntua helpolta. Olin itse jumissa kielitaitoa koskevan tavoitteeni kanssa, ja totesin, ettei pelkkä englanninkielisen päiväkirjan kirjoittaminen vie sitä enää eteenpäin toivomallani tavalla. Määrittelin seuraavaksi – tai kaikkein tärkeimmäksi – askeleekseni suulliseen kielitaitoon keskittyvien yksityistuntien aloittamisen, ja nyt takana on vihdoinkin elämäni ensimmäinen vapaa keskustelutunti (75 minuuttia pelkkää puhetta).

Paluu menneisyyteen – muistoja kouluvuosilta

En ole koskaan ollut erityisen hyvä englannissa. Päinvastoin. Kumpikaan vanhemmistani ei osaa englantia, ja kielten oppitunneilta päällimmäisenä mieleen on jäänyt lähinnä pelko. Se tunne, kun pohdit paniikissa, mitkä rivit oppikirjasta juuri sinä joudut lukemaan ääneen tai vaihtoehtoisesti suomentamaan koko luokan kuullen.

Samaan aikaan kuin luokkakaverini matkustelivat ulkomailla, meidän perheessä lomat vietettiin Suomessa. Useimmiten kesämökillä tai Linnanmäellä. Telkkaria katsottii äänettömällä, sillä melu häiritsi muita, ja olihan ohjelmissa tekstitykset. Kun viimein tuli aika valita, mihin jatkan peruskoulun jälkeen, valitsin kauppiksen lukion sijaan. Olin kyllä haaveillut vuosia Turun klassillisen lukion ilmaisulinjasta, mutta pelkoni siitä, etten pääsisi englannin kursseista läpi, teki valinnan puolestani.

Havahduin englannin kielen tärkeyteen vasta yliopisto-opintoja suunnitellessani

Valmistuin Raision kauppaopistosta 2007, enkä muista tarvinneeni ensimmäisessä työpaikassani kertaakaan englantia. Havahduin englannin kielen tärkeyteen vasta siinä vaiheessa, kun aloin haaveilla yliopisto-opinnoista. Nyt en suhtautunut enää kielteisesti itse opiskeluun, mutta sen sijaan aloin hävetä omaa kielitaitoani ja vertailla itseäni opiskelijoihin, jotka olivat lähtöisin ihan toisenlaisista lähtökohdista ja/tai olivat juuri palanneet vaihdosta.

Suoritin kandidaatin tutkintoon kuuluvat pakolliset kieliopinnot avoimen yliopiston puolella, koska en kehdannut osallistua samoille kursseille opiskelukavereideni kanssa. Vähitellen pelko puhumista kasvoi niin suureksi, että tärisin hermostuneena jo siinä vaiheessa, kun minun piti esitellä nimeni. Halusin osata kaikki mahdolliset lauseet ulkoa, jotta en tekisi virheitä arvostamieni ihmisten edessä, ja mieleni loi koko ajan uhkakuvia erilaisista umpikujista. Ei riittänyt, että osasin sen lauseen, jota tarvitsin juuri nyt, vaan minun piti osata kymmenen lausetta eteenpäin, jotta uskalsin avata suuni. Eikä silloinkaan ollut turvallista puhua, koska jännitykseni johti usein siihen, että sekosin sanoissani.  

Vaikka kielitaito parani, rohkeutta puhumiseen ei löytynyt

Yliopiston jälkeen jäin roikkumaan tilanteeseen, jossa luin sujuvasti englanninkielisiä tieteellisiä tekstejä ja kuuntelin päivittäin erilaisia podcasteja, mutta suullinen kielitaitoni laahasi kaukana perässä. En puhunut englantia, ellei ollut ihan pakko. Saatoin puhua sitä kahden kesken vaihto-opiskelijoiden ym. kanssa, mutta ahdistuin heti, jos viereen tuli suomea äidinkielenään puhuva, itselleni tavalla tai toisella tärkeä ihminen.

Ei ole liioiteltua sanoa, että yksityistuntien aloittaminen oli minulle valtava harppaus eteenpäin, koska olen pelännyt englannin puhumista ehkä enemmän kuin mitään muuta elämässäni. Olin siirtänyt puhumista niin pitkään, että paineet sen suhteen olivat kasvaneet uskomattomiin mittasuhteisiin. Lisäksi olin alkanut kertoa itselleni tarinaa, että koko tulevaisuuteni riippuu kielitaidostani.

Ei siis ole mikään ihme, että hetkeä ennen ensimmäistä yksityistuntiani voin fyysisesti niin pahoin, että olin vähällä oksentaa. Vaikka olin valmentanut itseäni kokonaisen viikon suhtautumaan armollisesti itseeni – korostanut itselleni, että kelpaan juuri sellaisena kuin olen, ja että virheiden tekeminen ei ole vaarallista – H-hetken lähestyessä pelko alkoi puskea väkisin läpi. Lopulta päivittäin treenaamani rentoutumistekniikat kuitenkin toimivat ja onnistuin kääntämään tunnetilani varovaiseksi innostukseksi lamaannuttavan ahdistuksen sijaan.

Pelosta huolimatta voi onnistua

Tavatessani opettajani olin suhteellisen rento. Jännitti, mutta hermostuneisuuteni ei estänyt minua puhumasta. En myöskään jäänyt jumiin täydellisyyden tavoitteluun ja varmoihin lauseisiin, vaan annoin yksinkertaisesti vain mennä. Huomasin ymmärtäväni kaiken, mitä opettajani sanoi, ja tulin kuulemma itsekin hyvin ymmärretyksi.

Tiedostan, että matka tavoitteeseeni – kansainvälinen ura ja omien estojen lopullinen voittaminen – on vielä pitkä, mutta uskoni tulevaisuuteen ja omiin mahdollisuuksiini on kasvanut huimasti. Pahin pelko on nyt takana, ja voin rehellisesti sanoa, että jännittämisen sijaan odotan innolla ensi viikon puhetuntia. Tämä yksi kerta ei ehkä muuttanut minua täysin toiseksi ihmiseksi – kuten kuvittelin käyvän, kun kohtaan pahimman pelkoni – mutta käynnistin viimein ketjureaktion, joka tulee ajan kanssa mahdollistamaan suurimmat unelmani.

Lue lisää tästä aiheesta:

Pelkojen kohtaaminen vapautti elämään unelmaelämää tässä ja nyt

Nopea oppiminen vaatii epämukavuusalueelle menemistä

Life Coach -koulutusohjelman aloittaminen (muutama harjoitusvalmennettava haussa)

Life Coachingin tavoitteena on lisätä itsetuntemusta ja suunnata katse sellaisiin asioihin, joihin yksilö voi omalla toiminnallaan vaikuttaa.

Aloitin LCF Life Coach -koulutusohjelman Valmentamolla viime maanantaina. Kyseessä on vuoden mittainen koulutusohjelma, johon kuuluu 30 lähiopetuspäivää, itsenäistä opiskelua ja 125 tuntia harjoitusvalmennuksia. Nyt takana on noin seitsemän tuntia valmennusharjoituksia, ja pakko sanoa, että olen aika innoissani.

Valmentajan avulla voit saavuttaa tavoitteesi entistä nopeammin ja pidät motivaatiota helpommin yllä

Olen lukenut valtavan määrän elämäntaito- ja uraoppaita elämäni aikana, mutta jostakin syystä opitut asiat ovat vain harvoin siirtyneet käytäntöön. Useimmiten olen halunnut liikaa kerralla, ja teorian opiskelu on tuntunut turvallisemmalta kuin oppien siirtäminen käytäntöön.

Kolmen ensimmäisen koulutuspäivän aikana opin, miten suuri merkitys toisella ihmisellä voi olla. Varsinkin silloin, kun tämä on koulutettu kysymään oikeat kysymykset oikeaan aikaan. Vaikka olen hyötynyt paljon kirjoittamisesta ja erilaisista itse itselleni tekemistäni valmennuksista, pääsin tällä kertaa paljon pidemmälle tavoitteissani, ja samalla tulin myös sitoutuneeksi konkreettiseen etenemissuunnitelmaan.

Mitä life coaching sitten on?

Life coachingin viitekehys perustuu kognitiiviseen käyttäytymistieteeseen, positiiviseen psykologiaan ja ratkaisukeskeisyyteen. Sen tavoitteena on lisätä itsetuntemusta ja suunnata katse sellaisiin asioihin, joihin yksilö voi omalla toiminnallaan vaikuttaa. Valmentaja ei jaa neuvoja, vaan auttaa valmennettavaa oivaltamaan itse omat tavoitteensa, luomaan toimintasuunnitelman ja pitämään motivaatiota yllä.

Valmennus ei ole terapiaa, mutta terapiassa käyvä ihminen voi halutessaan käyttää valmennusta terapian tukena, mikäli hän on riittävän terve sitoutuakseen tarvittavien edistysaskelien ottamiseen. Valmentajan tehtävänä ei myöskään ole toimia mentorina, mutta jos valmennettava haluaa kuulla esimerkkitarinoita, on näitä periaatteessa mahdollista kertoa. Tarkoituksena on kuitenkin se, ettei valmentaja ohjaile valmennettavaa vinkkien avulla tiettyyn suuntaan.

Mitä seuraavaksi?

Tarkoituksenani on aloittaa ensimmäiset, viralliset valmennukset neljän lähipiiriin kuuluvan ystävän/perheenjäsenen kanssa lähiviikkoina (yksi valmennuksista on jo aloitettu). Tämän jälkeen etsin viittä puolituttua tai tuntematonta valmennettavaa harjoitusvalmennettaviksi. Jälkimmäiset valmennukset on tarkoitus aloittaa joulu-tammikuussa. Jokaiselle valmennettavalle varataan neljä tunnin mittaista, maksutonta valmennuskertaa, jotka tapahtuvat 2-4 viikon välein.

Jos haluat ryhtyä harjoitusvalmennettavakseni, mieti seuraavia kysymyksiä:

1) Oletko valmis sitoutumaan säännöllisiin tapaamisiin ja antamaan niistä palautetta?

2) Tukeeko jaksamisesi tavoitteellista toimintaa?

3) Onko mielessäsi tavoite/osa-alue, jota haluaisit työstää valmentajan kanssa, ja jonka eteen olet valmis tekemään töitä?

(Esimerkkejä valmennettavista osa-alueista: työ ja ura, itsetunto, hyvinvointi ja terveys, ajanhallinta, ihmissuhteet, parisuhde, perhe, koti ja vauraus, tulevaisuus; jokin muu, mikä?)

Jos vastasit kyllä, voit laittaa minulle sähköpostia (jael.tuominen[at]gmail.com) ja kertoa hiukan tavoitteestasi ja kiinnostuksestasi ryhtyä harjoitusvalmennettavakseni.

Ydinarvojen oivaltamisesta

Osallistuin reilu viikko sitten ”Itsensä johtamisen taito” -nimiseen valmennukseen, jossa tehtiin omiin ydinarvoihin ja intohimon kohteisiin liittyviä harjoituksia. Vaikka olen melko hyvin perillä arvoistani ja kiinnostuksen kohteistani, seuraava harjoitus pääsi kuitenkin yllättämään:

Kirjoita paperille 16 innostusta herättävää ja merkitystä tuovaa asiaa. Rajaa tämän jälkeen neljä vaihtoehtoa listasi ulkopuolelle. Poista vielä neljä, ja lopuksi vielä kolme vaihtoehtoa. Jos haluat, voit poistaa vielä kaksi listaamaasi asiaa, jolloin jäljelle jää kolme tärkeintä arvoasi/kiinnostuksen kohdettasi.

Harjoitusta aloittaessani olin varma, että arvottaisin tutkimuksen tekemisen listani kärkikolmikkoon. Kun jäljelle sitten jäi sellaisia vaihtoehtoja kuin ”Yhteys toisiin ihmisiin ja mahdollisuus palvella/olla hyödyksi”, ”Ystävät”, ”Ratkaisujen löytäminen taloudellisiin kysymyksiin” jne., ymmärsin aiempaa selvemmin tutkimuksen tekemiseen (omalla kohdallani) liittyvät ongelmat. Mikäli joudun rahoittamaan jatko-opintoni itse, minulla ei ole aikaa kunnolliseen verkostoutumiseen, saati sitten rahaa ystävien kanssa matkusteluun ja ulkona syömiseen. Jos en löydä hyvää ohjaajaa väitöskirjalleni, niin myöskään haaveeni jaetusta intohimosta ja inspiroivasta työyhteisöstä ei toteudu.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Ei ainakaan sitä, että olisin luopumassa unelmistani. Pyrin kuitenkin katsomaan tulevaisuuden valintojani uusin silmin, enkä ole enää valmis jahtaamaan unelmiani hinnalla millä hyvänsä.

Koko aikuisikäni olen laittanut kaikki ylimääräiset rahani opiskeluun ja itseni kehittämiseen (esim. terapian muodossa). Suunnitelmissani on tehdä näin jatkossakin, mutta uusista/paremmin oivalletuista arvoista käsin. Nyt ymmärrän aiempaa selvemmin sen, että tuloni eivät voi perustua pelkästään epävarmoihin apurahoihin ja pakolliseen puurtamiseen alaa vastaamattomissa työtehtävissä. Vaikka saavuttaisinkin sillä tavalla yhden unelmistani (tohtorin tutkinnon), joutuisin samalla luopumaan kaikista muista itselleni tärkeistä asioista. Onneksi tutkimusta voi kuitenkin tehdä monella eri tavalla, esimerkiksi kirjoittamalla tietokirjoja tai myymällä tutkimuksen jollekin yritykselle, kunhan vain oma paikka työelämässä on ensin löytynyt.

Jatkossa aion tehdä töitä sen eteen, että tulevissa opinnoissani/työtehtävissäni toteutuu seuraavat kolme arvoa: 1) aito yhteys toisiin ihmisiin ja mahdollisuus olla hyödyksi, 2) jaettu intohimo sekä 3) palkka, jolla voi elättää itsensä (pitkällä tähtäimellä). Muita itselleni tärkeitä arvoja ovat jatkuva kehitys ja uuden oppiminen sekä toiminnan eettisyys (yhdenvertaisuus, oikeudenmukainen palkkaus, toiminnan läpinäkyvyys jne.).

Pettymyksiä ja suuria muutoksia

Sain juuri tietää, että pääaineestani ei löydy riittävästi osaamista väitöskirjani ohjaamiseen. Tämä ei tarkoita sitä, etten voi ollenkaan ryhtyä jatko-opiskelijaksi niin halutessani, mutta nyt tarvitaan vähintään jonkinlainen aikalisä. Selvittelin jo mahdollisuuttani opiskella toisessa tiedekunnassa, ja onnekseni sain tietää, että tohtoriohjelmat ovat monitieteisiä ja alkuperäinen pääaine ei välttämättä ratkaise. Mikäli kuitenkin päätän ryhtyä jatko-opiskelijaksi, haluan sitä ennen opiskella lisää. Esimerkiksi psykologian ja kasvatustieteen opinnot voisivat edesauttaa opiskelua Koulutuspolitiikan, elinikäisen oppimisen ja vertailevan koulutustutkimuksen tohtori-ohjelmassa.

Ehdin jo hetken miettiä, teinkö täysin turhaa työtä tutkimussuunnitelmani kanssa, mutta nyt olen todella iloinen siitä, että ryhdyin hommaan. Läpikäymäni materiaalin ansiosta sain selville, mistä olen oikeasti niin kiinnostunut, että olen valmis käyttämään vuosia aihealueeseen perehtymiseen ja taitojeni kehittämiseen. Lisäksi ymmärsin, että lähestymistapoja on muitakin kuin jatko-opinnot. Voisin toteuttaa itseäni esimerkiksi työn kautta tai ryhtyä yrittäjäksi.

Nyt ihan alkuun suunnitelmanani on kuitenkin opiskella lisää (vapaa-ajan harrastuksena) ja etsiä sellaisia työtehtäviä, joiden avulla voin kehittää työelämätaitojani. Samalla keskityn kirjoittamaan blogiini itseäni kiinnostavista aiheista, kuten työnhausta ja tehokkaista oppimismenetelmistä, otan selvää yrittäjyydestä (pitkän tähtäimen tavoitteena) ja opiskelen lisää kieliä.

Suunnitelmia vuodelle 2019

Vuoden 2018 aikana on ehtinyt tapahtua paljon. Alkuvuosi meni gradun viimeistelyn merkeissä, toukokuun alussa palautin viimeisen esseeni ja kuun lopussa vihdoin ja viimein valmistuin. Tämän jälkeen aloitin kesätyöt, maksoin pois lainoja ja opiskelin englantia. Syksyllä aloitin uraneuvojalla käymisen ja työnhaun. Työnhakupisteellä ja yliopiston rekryn infotilaisuuksissa ravatessani tajusin, että oman alan työpaikan löytäminen vie sen verran paljon aikaa, että jatko-opintojen lykkääminen ei kannata. Niinpä täytin välivuoteni kielten opiskelulla, pätkätöillä ja alustavan tutkimussuunnitelman tekemisellä.

Ensi vuonna viimeistelen tutkimussuunnitelmani ja haen tohtorikoulutettavaksi. Tarkoituksenani on tutkia työ- ja liike-elämää käsitteleviä opaskirjoja ja niissä esiintyviä menestyskäsityksiä. Olen kiinnostunut erityisesti siitä, miten oman alan huippuosaajaksi tullaan ja voiko kuka tahansa menestyä oppaiden tarjoamien ohjeiden avulla. Miten erilaiset lähtökohdat ja rakenteellinen eriarvoisuus huomioidaan näissä teoksissa, ja minkälaisia vaihtoehtoisia seurauksia eri diskursseilla voi olla? Voiko puhe etuoikeuksista uhriuttaa ja aikaansaada tunteen, ettei kannata edes yrittää?  Tai vaihtoehtoisesti, puhutaanko yksilön vastuusta silloinkin, kun menestyminen on lähes mahdotonta resurssien puutteen ja rakenteellisen eriarvoisuuden vuoksi? Entä minkälaista menestyspuheen tulisi olla, jotta se huomioisi sekä yksilöiden väliset erot että lisäisi tunnetta hallinnasta ja menestymisen mahdollisuuksista?

Mitä tämä sitten tarkoittaa blogin osalta? Ainakin sitä, että tulen lukemaan kevään aikana valtavan määrän opaskirjoja, joista osa sisältää todella hyödyllisiä vinkkejä oman tehokkuuden lisäämiseen, ajatusmallien muuttamiseen ja virheellisten uskomusten korjaamiseen. Näin alustavasti suunnitelmanani on jakaa inspiroivia ja käytännönläheisiä ohjeita ja oivalluksia blogissa, kun taas kriittiset pohdinnat ja syväanalyysin siirrän väitöskirjan puolelle. Toivon oppivani itsekin kevään aikana entistä tehokkaampia oppimismenetelmiä, ongelmien pelotonta lähestymistä sekä oman osaamiseni kartoittamista ja brändäystä. Vaikka eihän sitä tutkimusta tehdessä koskaan tiedä, mihin se johtaa. Joskus tutkimusprosessin aikana syntyneet oivallukset vievät ihan uuteen suuntaan.

Avoimia kysymyksiä

Marraskuussa ei ole jäänyt juurikaan aikaa kirjoittamiselle. Olen ravannut sekä yliopiston Rekryssä että Työkkärin tarjoamalla uraneuvojalla ja suunnitellut samalla jatko-opintojani. Eilen suunnitelmani alkoivat kuitenkin vihdoin selkiytyä, kun sain hyväksynnän tutkimusaiheelleni ja luvan alkaa hahmotella tutkimussuunnitelmaa väitöskirjaa varten.

Tällä hetkellä elämässäni ei ole paljon muuta kuin avoimia kysymyksiä: Miten rahoitan jatko-opinnot? Onnistunko saamaan rahoitusta vai onko minun pakko käydä töissä opiskelun ohella? Jos on, niin minkälainen työ voisi tukea sekä väitöskirjatyöskentelyäni että jaksamistani?

Pahin pelkoni on se, että aikaa ei jää kirjoittamiselle. Kävin töissä koko graduprosessin ajan, ja usein se tarkoitti sitä, että vapaapäivät kuluivat valmiin aineiston läpikäymiseen sen sijaan, että olisin ehtinyt kirjoittaa uutta tekstiä. Aika nopeasti myös paljastui, etten ole mikään kone, vaikka alussa niin taisin kuvitellakin. Energiani ei yksinkertaisesti riitä siihen, että teen palkkatöitä ensimmäiset kahdeksan tuntia päivässä ja siihen päälle vielä palkattoman ”koulupäivän”.

Vielä kuukausi sitten kuitenkin ajattelin, että voisin pitää pari välivuotta ennen jatko-opiskelijaksi ryhtymistä. Haaveenani oli hankkia hiukan oman alan työkokemusta ja ehkä myös yhdistää väitöskirja jollakin tasolla työelämään; vähentää teoreettisuutta ja tuoda mukaan käytännönläheisyyttä. Rekryssä ravaaminen on kuitenkin osoittanut, miten aikaavievää työnhaku voi olla. Tällä hetkellä päällimmäisin mielikuvani työelämästä on se, että mielekkään työn löytäminen vaatii vahvaa henkilöbrändiä ja verkostoutumista, sadoista muista hakijoista erottautumista, erinomaista kielitaitoa ja reilusti työkokemusta. Ensimmäisen akateemisen työpaikan löytäminen omalta alalta on luultavasti niin vaativaa, että samassa ajassa olen jo pitkällä väitöskirjassani. Ja kun tarkoituksenani ei kuitenkaan ole jäädä työelämään useiksi vuosiksi – eikä myöskään toivottuun lopputulokseen pääsemisestä ole takeita käytetyistä työtunneista huolimatta –, ajan tuhlaaminen aktiiviseen työnhakuun ei tunnu enää järkevältä. Pidän toki edelleen silmäni auki kiinnostavien työpaikkojen varalta, mutta jatkossa mietin enemmän töiden ja jatko-opintojen yhdistämistä kuin työpaikkailmoituksissa vaadittavien taitojen kehittämistä. Kaikkeen kun ei yksinkertaisesti ole aikaa.

Uuden edessä

Valmistuin viime keväänä Turun yliopistosta, sukupuolentutkimuksen oppiaineesta. Kanditutkintoni puolestaan tein kotimaiseen kirjallisuuteen, sillä olen aina ollut kiinnostunut kirjoista ja kirjoittamisesta. Pääsykokeisiin opiskellessani olin ihan varma, että haluan isona kirjailijaksi, mutta huomasin aika nopeasti opintojen alettua, että tutkimuksen tekeminen kiinnostaa minua kaunokirjallisuuden kirjoittamista enemmän. Vaikka rakastin kirjallisuudentutkimusta, päätin lopulta hakea nais- ja sukupuolentutkimuksen maisteriohjelmaan, jossa saisin tutkia oikeita ihmisiä fiktiivisten teosten sijaan. Oppiaine vastasi täydellisesti haluuni valita itselleni merkityksellinen tutkimusaihe ja heittäytyä lähes tuntemattomille vesille uutta oppiakseni.

Olen aina ollut kova haastamaan itseäni. Kandityöni aiheeksi valitsin affektin käsitteen ja häpeän politiikan, vaikka en ymmärtänyt työtä aloittaessani affektiteorioista juuri mitään ja melkein kaikki muut opiskelijat päättivät kirjoittaa aiheista, joista he tiesivät eniten. Minä kuitenkin tunsin itseni ja olin varma siitä, ettei mielenkiintoni pysyisi yllä, jos tutkisin jo valmiiksi hyvin tuntemaani aihealuetta ja keskittyisin suurimmaksi osaksi vain esittelemään taitojani.

Graduni kanssa kävi samoin. Vaikka englannin kielen taitoni ei ole vieläkään toivomallani tasolla ja teen yhä päivittäin töitä sen parantamiseksi, valitsin graduni aiheeksi transtutkimuksen, josta on tarjolla vain vähän suomenkielistä tutkimuskirjallisuutta. Viis siitä, että pääni vilisi ristiriitoja ja kirjoittaminen oli henkisesti erittäin haasteellista. Olin päättänyt vastata kysymyksiin, joihin minulla ei ollut valmista vastausta ja joita halusin ymmärtää ihan jo omankin identiteettini selkeyttämiseksi. Keskeistä oli leikkiä minua aina mietityttäneen kysymyksen kanssa: kielen ja todellisuuden suhteella. Kysyin tutkielmassani, miten lääketieteen diskurssit ja transaktivismi yhteisvaikuttavat transihmisten sukupuoli-identiteettien ja elämäntarinoiden rakentumiseen, minkälaisia vaihtoehtoisia sukupuolen selittämistapoja on tarjolla ja miten vakiintuneita määritelmiä voidaan pyrkiä muuttamaan. (Koko tutkielman voit lukea täältä.)

Nyt olen perustamassa tätä blogia kahdesta syystä: pohtiakseni uranäkymiäni ja tuottaakseni lisää tietoa opiskelusta ja projektinhallinnasta. Olen kiinnostunut erityisesti oppimiseen liittyvistä uskomuksista ja niiden vaikutuksesta opintomenestykseen. Lisäksi etsin ratkaisuja esimerkiksi aloittamisvaikeuksiin ja motivaatioon liittyviin kysymyksiin.