3 vinkkiä, miten pysyä tehokkaana ja motivoituneena koronakriisin keskellä

Vaikka aikaansaamisesta tuleekin hyvä olo, niin muistathan samalla myös sen, että nyt jos koskaan, on hyvä aika ottaa rennosti, käsitellä omia pelkoja ja olla armollinen itselleen <3

Olen viettänyt viimeiset kaksi viikkoa yksin kotona, sillä pari viikkoa sitten alkanut flunssa on estänyt kaiken työssäkäynnistä lenkkeilyyn. Toisinaan on ollut melko raskasta viettää pitkiä päiviä yksinäisyydessä, mutta samalla olen oppinut todella paljon niin itsestäni kuin tehokkaasta ajankäytöstäkin. Seuraavien vinkkien avulla sinäkin voit hyödyntää työstä tai harrastuksista vapautuneet tunnit uuden oppimiseen ja itsellesi merkityksellisten asioiden tekemiseen sen sijaan, että vain lukisit kerta toisensa jälkeen samankaltaisia uutisia ja katsoisit Netflixiä.

Osallistu verkkokurssille tai johonkin sosiaalisessa mediassa kiertävään haasteeseen. Jos sopivaa haastetta ei löydy, luo sellainen itse ja laita hyvä kiertämään. Itse osallistuin vähän aikaa sitten viiden päivän pituiselle videoharjoitteluleirille, jonka tarkoituksena oli auttaa osallistujia voittamaan ”kamerakammo” ja tarjota käytännön vinkkejä aloittelijoille. Eilen puolestaan päätin investoida Bloggaajasta ammattilaiseksi -verkkovalmennukseen, jotta voin oppia markkinoimaan osaamistani entistä paremmin ja samalla kehittyä kirjoittajana.

Kirjaa ylös ajankäyttösi. Bloggaajasta ammattilaiseksi -kurssin ensimmäisen viikon tehtävänä on ollut oman ajankäytön tarkkailu. Tänään olen kirjoittanut kaiken ylös 15 minuutin tarkkuudella, ja huomasin jo heti aamulla jääväni helposti puoleksi tunniksi kiinni sosiaalisen median selailuun. Jos en erikseen vahdi somessa viettämääni aikaa, turhanpäiväiseen selailuun saattaa kulua 15-30 minuutin pätkiä useita kertoja päivässä.

Kun olet kirjannut ylös ajankäyttösi 1-3 päivän ajalta, voit käydä listan läpi ja miettiä, mikä sinulle on oikeasti tärkeää. Jos haluat lisää aikaa kirjoittamiseen, voit luultavasti sekä karsia jostakin että voittaa aikaa yhdistelemällä eri työtehtäviä. (Usein jo pelkkä listan tekeminen auttaa vähentämään päämäärätöntä haahuilua.)

Kysy itseltäsi joka aamu, mitä haluat saada tänään aikaiseksi. Valitse sen jälkeen kolme tärkeintä asiaa ja päätä samalla, mihin aikaan tulet ne tekemään. Itse yllätyin siitä, miten paljon aikaa kuluu asioiden aloittamiseen ja tekosyiden keksimiseen. Esimerkiksi lenkille lähtemisestä tuli yllättävän vaikeaa, kun aikatauluna oli ”mielellään valoisaan aikaan”. Aina oli vatsa joko liian täynnä tai tyhjä, tai jotain muuta oli jäänyt kesken, jonka vuoksi en voinut lähteä lenkille heti paikalla. Kun asiat ovat kalenterissa, on ne myös paljon helpompi hoitaa ajallaan.

Jos uuden projektin aloittaminen on sinulle vaikeaa, käy lukemassa tämä postaus.

Kohti omaa yritystä

Kuva aarrekarttatyöpajasta.

Kuluva vuosi on lähtenyt paremmin käyntiin kuin uskalsin edes toivoa. Olen päässyt ohjaamaan ensimmäisen ryhmävalmennukseni, perehtynyt parisuhde- ja sinkkuvalmennuksiin, osallistunut useisiin eri webinaareihin ja aloittanut tekemään valmennuksia tuntemattomien asiakkaiden kanssa. Lisäksi olen saanut uskomattoman upeita yhteistyömahdollisuuksia: minua pyydettiin luennoimaan syksyllä psykoterapeuteille sukupuolen moninaisuuden huomioon ottamisesta asiakastyössä, ja lisäksi Turun Setasta kyseltiin, jos voisin tarjota jonkinlaisia jäsenetuja yhdistykseen kuuluville. Juuri, kun olin alkanut ajatella, että entisestä pääaineestani, sukupuolentutkimuksesta, ei tule olemaan mitään hyötyä valmentajan työssä!

Ryhmävalmennus polttariseurueelle

Ensimmäisen ryhmävalmennukseni osallistujajoukko koostui polttariseurueesta. Osallistujia oli yhteensä kuusi, ja osan heistä tunsin ennestään ja osa taas oli vähän vieraampia. Valmennus alkoi kirjoitusharjoituksella, jonka avulla kartoitimme, minkälaista unelmaelämä voisi olla (tai vaihtoehtoisesti unelmien parisuhde). Sen jälkeen osallistujat saivat leikata lehdistä kuvia, jotka muistuttivat heitä heidän unelmistaan ja tavoitteistaan, ja liimata niitä pahville. Lopuksi pohdimme vielä toisen kirjoitusharjoituksen avulla, minkälaisten väliaskelten avulla tavoitteisiin voitaisiin päästä: Mistä kannattaisi luopua? Mitä olisi mahdollista tehdä toisin? Mikä voisi olla ensimmäinen konkreettinen askel oikeaan suuntaan?

Olen saanut paljon positiivista palautetta sekä ensimmäisestä ryhmävalmennuksestani että yksilövalmennuksista. On ollut mahtavaa nähdä, miten asiakkaat ovat saaneet otettua konkreettisia edistysaskelia, kohdattua pelkoja ja oivallettua, mikä heille on oikeasti tärkeää. Moni on tullut valmennuksiin ajatellen, että tarvittavat edistysaskeleet on otettava hampaat irvessä, pelkoa vastaan taistellen, ja lähtenyt kotiin tuntien, että myös matkan varrella voi olla hauskaa.

Pelon voittaminen sopivien välitavoitteiden avulla

Itse ei aina huomaa, minkälaisia tunteita edistysaskeleiden ottaminen herättää. Mielessä on ehkä seuraava välitavoite ja vahva päätös hoitaa homma äkkiä pois alta, mutta jokin siinä silti tökkii. Pelottaa liikaa, tai jostain syystä ei vain saa aloitetuksi.

Otan nyt esimerkin omasta elämästäni: Heti, kun olin lupautunut puhumaan psykoterapeuteille sukupuolen moninaisuudesta, sisälläni heräsi pelko. Muistin jännittäväni ihan tavallisten opiskelijoiden edessä puhumista, enkä tiennyt, miten voisin nauttia tulevasta tapahtumasta. Voisin kyllä hyväksyä jännitykseni ja hoitaa homman pois alta tunteeni sivuuttaen, mutta en halunnut pakottaa itseäni taas kerran johonkin, johon en ole vielä valmis. Lopulta päätin lähestyä asiaa valmennuksen avulla (toisen valmentajan avustuksella).

Määriteltyäni itselleni seuraavat välivaiheet pelkoni alkoi vähitellen muuttua ihan aidoksi innostukseksi ja kiitollisuudeksi saamastani mahdollisuudesta:

1) Harjoittele läsnäoloa arjessa. Aina kun huomaat miettiväsi etukäteen seuraavia sanojasi, koska jännität, pysähdy hengittämään ja valitse luottaa siihen, että oikeat sanat kyllä löytyvät oikealla hetkellä.

2) Tee pieniä esiintymisharjoituksia (puhun kaverin häissä parin viikon päästä).

3) Poista turhat vaatimukset: keskity siihen, mikä on kaikkein tärkeintä, ja luovu niistä vaatimuksista, joita et pysty täyttämään vielä pitkään aikaan.

4) Hanki lisää rohkeutta tekemällä ryhmävalmennuksia.

5) Palkkaa esiintymisvalmentaja tai pyydä (kokeneemmilta) akateemisilta kavereilta palautetta esityksestä. Tunnista vahvuutesi ja heikkoutesi, ja jälleen kerran, luovu niistä vaatimuksista, jotka eivät ole tällä hetkellä realistisia.

6) Aloita yritysvalmennusten tekeminen. Mene kohti suurempaa ja pelottavampaa yleisöä.

7) Pidä esitelmäsi innostuneena ja itseesi luottaen. Tee parhaasi ja ole samalla armollinen itsellesi.

Mieti, millaisia väliaskeleita sinä voisit ottaa saavuttaaksesi tavoitteesi rennossa mielentilassa, matkasta samalla nauttien.

Valmiiden töiden esittelyä.

Suuri pettymys avasi uuden suunnan elämälleni

Tärkein ohje, jonka annoin itselleni vuonna 2019, oli kehoitus unohtaa täydellisyysvaatimukset ja alkaa tehdä virheistä huolimatta.

Aloitin vuoden 2019 kirjoittamalla tutkimussuunnitelmaa tulevaa väitöskirjaani varten. Vaikka myöhemmin selvisi, että entisestä pääaineestani ei löydy tarpeeksi osaamista väitöskirjani ohjaamiseen, suunnitelman laatiminen ja lukuisten menestysoppaiden läpikahlaaminen vaikuttivat elämääni paljon enemmän kuin olin alun perin kuvitellut. Sen lisäksi, että päätin täydentää maisterin tutkintoani aikuiskasvatustieteen opinnoilla, aloitin tutkimusaineistoni innoittamana myös LCF Life Coach -koulutuksen Valmentamolla.

Käsitykseni työelämä- ja menestysoppaista muuttui täysin

Alkuvuodesta etsin vastauksia sellaisiin kysymyksiin kuin, miten menestysoppaat ottavat huomioon ihmisten erilaiset lähtökohdat ja taloudelliset haasteet. Oletin, että lähes kaikissa oppaissa kaikuu vahvana uusliberalistinen diskurssi, jonka mukaan jokainen yksilö on itse vastuussa omasta menestyksestään, eikä eriarvoisuuden mukanaan tuomista haasteista juuri puhuta. Sen sijaan löysinkin monia innoittavia tarinoita siitä, miten todella kurjista lähtökohdista tulevat ihmiset ovat askel kerrallaan löytäneet oman intohimonsa ja elämäntehtävänsä. Oppaat eivät tarjonneetkaan pikavoittoja ja kehottaneet luopumaan kaikista negatiivisista ajatuksista – jos nyt mitään Rhonda Byrnen The Secret -tyyppisiä teoksia ei lasketa mukaan – vaan ne sisälsivät realistisia kertomuksia siitä, mitä menestys todella vaatii. Mukana oli kertomuksia konkursseista, vääristä valinnoista ja oppimisvaikeuksista, mutta samaan aikaan myös todisteita siitä, miten pitkälle oma intohimo ja peräänantamattomuus voivat parhaimmillaan viedä.

Työelämä- ja menestysoppaita lukiessani en enää kokenut olevani ainoa ihminen, joka ei ymmärtänyt mennä suorinta tietä lukioon ja käyttää kaikkea vapaa-aikaansa vieraiden kielten opiskeluun. Huomasin, että monilla muillakin on ollut sekä vaikeuksia englannin oppimisen kanssa että taloudellisia haasteita yritystoiminnan alkumetreillä. Aloin miettiä yhä harvemmin sitä, miten paljon olen hukannut aikaa vääriin asioihin, ja opettelin hyväksymään sen tosiasian, että jotkut asiat vievät minulta vähän kauemmin kuin jo valmiiksi kielitaitoisilta, akateemisista perheistä tulevilta opiskelijoilta. Menestyneiden ihmisten elämäkertoja lukiessani opin, että mitään kestävää ei luoda nopeasti ja helpolla, ja pääsin sitä kautta irti kateuden tunteista. Ymmärsin, miten suuria uhrauksia ihailemani ihmiset ovat tehneet menestyksensä eteen ja miten paljon riskejä he ovat olleet valmiita ottamaan (olivatpa riskit julkisia esiintymisiä, keskeneräisiä ideoita tai taloudellisia uhrauksia). Ennen kaikkea tajusin sen, että yksikään heistä ei ole välttynyt kritiikiltä ja epäonnistumisilta, ja opettelin tekemään asioita keskeneräisyydestä käsin.

Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin investoida suuria summia omaan osaamiseeni

Puolessa välissä vuotta lopetin tietoisesti ”sitten kun” -elämän ja aloin ottaa epävarmasta taloudellisesta tilanteestani huolimatta melko suuriakin riskejä. Karsin kaikki ylimääräiset menoni ja sijoitin sekä life coach -koulutukseen että yksityisiin englannin tunteihin kuluneen syksyn aikana. Sen jälkeen kirjoitin kalenteriini alla olevat sanat ja aloin vähitellen elää niiden mukaan:

Jos et ajatellut istua koko elämääsi pelin ulkopuolella kiroamassa korttejasi, hyväksy ne ja ala pelata. Tee joka päivä valintoja, jotka vievät sinut edes pienen askeleen lähemmäs unelmiasi.

Lakkaa määrittelemästä etukäteen, mitä kaikkea toiset ihmiset ovat valmiita hyväksymään, ja anna muille tilaisuus hyväksyä sinut sellaisena kuin olet. Unohda täydellisyysvaatimukset ja anna toisten päättää oletko riittävän hyvä tiettyyn työhön, kumppaniksi tai mitä ikinä haluatkaan. Uskalla laittaa itsesi likoon!

Tulevalle vuodelle esitän juuri nyt vain yhden toivomuksen: toivon, että siitä tulee itseni näköinen. Lisäksi lupaan laittaa oman hyvinvointini suorittamisen edelle ja arvostaa rohkeutta enemmän kuin virheettömyyttä.

Pelkojen kohtaaminen vapautti elämään unelmaelämää tässä ja nyt

Olen vähitellen oppinut ajattelemaan, että uusien asioiden tekeminen ja mukaan meneminen ovat paljon tärkeämpiä asioita kuin täydellisyyden tavoittelu.

Aloitin vapaat keskustelutunnit yksityisen englannin opettajan kanssa noin neljä viikkoa sitten. Olen tavannut opettajaani viikon välein, ja suhteeni englannin kieleen on alkanut vihdoinkin muuttua. Kuukauden mittaan olen joutunut kyseenalaistamaan monia uskomuksiani ja vähitellen jopa hyväksynyt sen tosiasian, etten voi opetella kaikkia lauseita ulkoa ja kontrolloida tulevia keskustelutilanteita etukäteen.

Liian suuret kuvitelmat itsestä muodostuvat helposti syyksi lykätä tekemistä

Keskeisin syyni vältellä englannin puhumista vuodesta toiseen on ollut uskomukseni siitä, että voin korjata puutteeni jonkin intensiivikurssin avulla heti kun minulla vain on aikaa ja rahaa osallistua sellaiselle. Että minun ei tarvitse laskeutua aloittelijan tasolle ja tehdä virheitä ihailemieni ihmisten nähden.

Vasta kun hyväksyin sen tosiasian, etten voi päästä samalle tasolle monta kertaa vaihdossa olleiden opiskelukavereideni kanssa muutoin kuin kulkemalla itse samaa reittiä, olin valmis kohtaamaan todellisen tasoni. Vähitellen ymmärsin luoneeni itselleni täysin epärealistisen kuvan siitä, mitä osaan ja miten nopeasti uusia kieliä voi oppia.

75 minuutin pituisten vapaiden keskustelutuntien aikana näin ja koin konkreettisesti sen, miten virheitä on mahdotonta välttää puheenaiheiden vaihdellessa spontaanisti. Niin paljon kuin olisinkin halunnut tavoitella täydellisyyttä, ulkoa opeteltuihin lauseisiin turvautuminen ei yksinkertaisesti ollut enää vaihtoehto! Ja hyvä niin, sillä vähitellen opin juuri virheitä tekemällä päästämään irti pakonomaisesta tarpeestani kontrolloida kaikkea, ja aloin arvostaa rohkeutta loppuun asti hiottujen suoritusten sijaan.

Pienet onnistumisen kokemukset motivoivat tekemään töitä jatkossakin unelmien eteen

Kun viime viikolla kohtasin pari vähän haastavampaa englanninkielistä asiakasta, yllätyin samalla todella positiivisesti. Keskittymistä häiritsevä jännitys oli poissa, enkä tuntenut enää halua paeta paikalta, vaikka suoritukseni oli kaikkea muuta kuin täydellinen. Sen sijaan, että olisin miettinyt omia vastauksiani etukäteen, onnistuin kuuntelemaan tarkasti, mitä toinen osapuoli sanoi. Lisäksi negatiivinen sisäinen puhe loisti kerrankin poissaolollaan sekä itse keskustelun aikana että sen jälkeen. Pystyin jopa suoriutumaan hermostumatta tilanteesta, jossa kolme turistia puhui lähes päällekkäin hankalalla aksentilla ja työkaverini seisoi selkäni takana!

Eroon ”sitten kun” -elämästä

Tärkein pelkojen kohtaamisen myötä tapahtunut muutos elämässäni on ollut läsnäolon lisääntyminen. Sen sijaan, että siirtäisin itselleni merkityksellisiä mutta pelottavalta tuntuvia asioita jatkuvasti eteenpäin, olen oppinut menemään epämukavuusalueelleni vapaaehtoisesti askel kerrallaan.

Ennen pelkojen kohtaamista elin elämää, jossa toistelin säännöllisesti itselleni sen kaltaisia lauseita kuin ”sitten, kun olen saavuttanut riittävän hyvän kielitaidon, voin matkustella”, ”sitten, kun olen onnistunut hankkimaan vahvan ja kiinteän kehon, voin alkaa deittailla” ja ”sitten, kun osaan kirjoittaa tarpeeksi hyvin, voin jakaa tekstejäni”.

Enää en kuitenkaan aseta tällaisia rajoituksia itselleni, vaan olen päättänyt tehdä kaikkia yllä mainitsemiani asioita jo nyt. Mikään muu kuin oma asenteeni ei estä minua ottamasta joka päivä pieniä askeleita kohti tavoitteitani: voin puhua epätäydellistä englantia, kirjoittaa erilaisia tekstejä ja jopa deittailla ennen kuin olen saavuttanut jotakin sellaista, mistä voin olla todella ylpeä.

Voin vihdoinkin todeta hetkeäkään itseäni epäilemättä, etten ole enää valmis uhraamaan omaa onnellisuuttani ja hyvinvointiani sen vuoksi, että joku toinen arvostaisi minua. Haluan elää unelmaelämääni jo nyt, vaikka se tarkoittaisikin keskinkertaisuutta tai jopa aloittelijan tasolle pudottautumista.

Haluatko lukea tästä aiheesta lisää?

Täältä pääset lukemaan, miten kohtasin pahimman pelkoni.

Täällä taas kerron, miksi on tärkeää uskaltautua omalle epämukavuusalueelle.

Uskalsin kohdata pahimman pelkoni

”Kielten oppitunneilta päällimmäisenä mieleen on jäänyt lähinnä pelko. Se tunne, kun pohdit paniikissa, mitkä rivit oppikirjasta juuri sinä joudut lukemaan ääneen tai suomentamaan koko luokan kuullen.”

Kirjoitin vähän aikaa sitten blogiini siitä, miten pienet päivittäiset askeleet eivät yksinään riitä, vaan rimaa on nostettava joka kerta, kun homma alkaa tuntua helpolta. Olin itse jumissa kielitaitoa koskevan tavoitteeni kanssa, ja totesin, ettei pelkkä englanninkielisen päiväkirjan kirjoittaminen vie sitä enää eteenpäin toivomallani tavalla. Määrittelin seuraavaksi – tai kaikkein tärkeimmäksi – askeleekseni suulliseen kielitaitoon keskittyvien yksityistuntien aloittamisen, ja nyt takana on vihdoinkin elämäni ensimmäinen vapaa keskustelutunti (75 minuuttia pelkkää puhetta).

Paluu menneisyyteen – muistoja kouluvuosilta

En ole koskaan ollut erityisen hyvä englannissa. Päinvastoin. Kumpikaan vanhemmistani ei osaa englantia, ja kielten oppitunneilta päällimmäisenä mieleen on jäänyt lähinnä pelko. Se tunne, kun pohdit paniikissa, mitkä rivit oppikirjasta juuri sinä joudut lukemaan ääneen tai vaihtoehtoisesti suomentamaan koko luokan kuullen.

Samaan aikaan kuin luokkakaverini matkustelivat ulkomailla, meidän perheessä lomat vietettiin Suomessa. Useimmiten kesämökillä tai Linnanmäellä. Telkkaria katsottii äänettömällä, sillä melu häiritsi muita, ja olihan ohjelmissa tekstitykset. Kun viimein tuli aika valita, mihin jatkan peruskoulun jälkeen, valitsin kauppiksen lukion sijaan. Olin kyllä haaveillut vuosia Turun klassillisen lukion ilmaisulinjasta, mutta pelkoni siitä, etten pääsisi englannin kursseista läpi, teki valinnan puolestani.

Havahduin englannin kielen tärkeyteen vasta yliopisto-opintoja suunnitellessani

Valmistuin Raision kauppaopistosta 2007, enkä muista tarvinneeni ensimmäisessä työpaikassani kertaakaan englantia. Havahduin englannin kielen tärkeyteen vasta siinä vaiheessa, kun aloin haaveilla yliopisto-opinnoista. Nyt en suhtautunut enää kielteisesti itse opiskeluun, mutta sen sijaan aloin hävetä omaa kielitaitoani ja vertailla itseäni opiskelijoihin, jotka olivat lähtöisin ihan toisenlaisista lähtökohdista ja/tai olivat juuri palanneet vaihdosta.

Suoritin kandidaatin tutkintoon kuuluvat pakolliset kieliopinnot avoimen yliopiston puolella, koska en kehdannut osallistua samoille kursseille opiskelukavereideni kanssa. Vähitellen pelko puhumista kasvoi niin suureksi, että tärisin hermostuneena jo siinä vaiheessa, kun minun piti esitellä nimeni. Halusin osata kaikki mahdolliset lauseet ulkoa, jotta en tekisi virheitä arvostamieni ihmisten edessä, ja mieleni loi koko ajan uhkakuvia erilaisista umpikujista. Ei riittänyt, että osasin sen lauseen, jota tarvitsin juuri nyt, vaan minun piti osata kymmenen lausetta eteenpäin, jotta uskalsin avata suuni. Eikä silloinkaan ollut turvallista puhua, koska jännitykseni johti usein siihen, että sekosin sanoissani.  

Vaikka kielitaito parani, rohkeutta puhumiseen ei löytynyt

Yliopiston jälkeen jäin roikkumaan tilanteeseen, jossa luin sujuvasti englanninkielisiä tieteellisiä tekstejä ja kuuntelin päivittäin erilaisia podcasteja, mutta suullinen kielitaitoni laahasi kaukana perässä. En puhunut englantia, ellei ollut ihan pakko. Saatoin puhua sitä kahden kesken vaihto-opiskelijoiden ym. kanssa, mutta ahdistuin heti, jos viereen tuli suomea äidinkielenään puhuva, itselleni tavalla tai toisella tärkeä ihminen.

Ei ole liioiteltua sanoa, että yksityistuntien aloittaminen oli minulle valtava harppaus eteenpäin, koska olen pelännyt englannin puhumista ehkä enemmän kuin mitään muuta elämässäni. Olin siirtänyt puhumista niin pitkään, että paineet sen suhteen olivat kasvaneet uskomattomiin mittasuhteisiin. Lisäksi olin alkanut kertoa itselleni tarinaa, että koko tulevaisuuteni riippuu kielitaidostani.

Ei siis ole mikään ihme, että hetkeä ennen ensimmäistä yksityistuntiani voin fyysisesti niin pahoin, että olin vähällä oksentaa. Vaikka olin valmentanut itseäni kokonaisen viikon suhtautumaan armollisesti itseeni – korostanut itselleni, että kelpaan juuri sellaisena kuin olen, ja että virheiden tekeminen ei ole vaarallista – H-hetken lähestyessä pelko alkoi puskea väkisin läpi. Lopulta päivittäin treenaamani rentoutumistekniikat kuitenkin toimivat ja onnistuin kääntämään tunnetilani varovaiseksi innostukseksi lamaannuttavan ahdistuksen sijaan.

Pelosta huolimatta voi onnistua

Tavatessani opettajani olin suhteellisen rento. Jännitti, mutta hermostuneisuuteni ei estänyt minua puhumasta. En myöskään jäänyt jumiin täydellisyyden tavoitteluun ja varmoihin lauseisiin, vaan annoin yksinkertaisesti vain mennä. Huomasin ymmärtäväni kaiken, mitä opettajani sanoi, ja tulin kuulemma itsekin hyvin ymmärretyksi.

Tiedostan, että matka tavoitteeseeni – kansainvälinen ura ja omien estojen lopullinen voittaminen – on vielä pitkä, mutta uskoni tulevaisuuteen ja omiin mahdollisuuksiini on kasvanut huimasti. Pahin pelko on nyt takana, ja voin rehellisesti sanoa, että jännittämisen sijaan odotan innolla ensi viikon puhetuntia. Tämä yksi kerta ei ehkä muuttanut minua täysin toiseksi ihmiseksi – kuten kuvittelin käyvän, kun kohtaan pahimman pelkoni – mutta käynnistin viimein ketjureaktion, joka tulee ajan kanssa mahdollistamaan suurimmat unelmani.

Lue lisää tästä aiheesta:

Pelkojen kohtaaminen vapautti elämään unelmaelämää tässä ja nyt

Nopea oppiminen vaatii epämukavuusalueelle menemistä

Nopea oppiminen vaatii epämukavuusalueelle menemistä

Hienointa on, kun oppii menemään epämukavuusalueelleen ja huomaa pärjäävänsä siellä.

Useissa tutkimuksissa on tullut esille, että pelko ja liiallinen stressi ehkäisevät oppimista. Nämä tunteet sekä häiritsevät keskittymistä että estävät tarttumasta toimeen. Sen sijaan oppimisen kannalta positiiviset tunnetilat, kuten hauskuus, uteliaisuus ja innostuminen, puolestaan nopeuttavat ja helpottavat oppimista.

Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen, sillä useimmiten uuden oppiminen tapahtuu epämukavuusalueella.

Takaperoisuuden laki

Mark Manson (2018, 16) kirjoittaa takaperoisuuden laista, jonka mukaan mukavilta tuntuvat asiat johtavat helposti ongelmiin, kun taas ikävältä tuntuvia asioita tekemällä pääsee usein parhaaseen lopputulokseen.

Vastineeksi kuntosalilla hankitusta lihassärystä saa terveemmän kehon, ja liike-elämässä sattuneet takaiskut auttavat hahmottamaan, mitä menestykseen tarvitaan. Lisäksi myös omien puutteiden ja epävarmuuksien paljastaminen avoimesti tekee ihmisestä itsevarmemman ja karismaattisemman, vaikka se ei välttämättä heti siltä tuntuisikaan. Manson kirjoittaa:

Kaikki tavoittelemisen arvoinen ansaitaan siten, että siedetään saavutukseen liittyvää epämukavuutta. Itselleen tekee karhunpalveluksen, jos yrittää millään tavalla välttää tavoitteeseen liittyviä huonoja puolia tai teeskennellä, ettei huonoja puolia olekaan. Kärsimyksen välttäminen on kärsimystä. Vaatii ponnistelua välttää ponnistelua. Epäonnistumisen kiistäminen on epäonnistumista. Nolojen kömmähdysten peittely aiheuttaa lisää häpeää. (Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan – Nurinkurinen opas hyvään elämään, 117)

Opettele kyseenalaistamaan epävarmat ajatuksesi

Salaisuus on siinä, että tiedostaa omat epävarmat ajatuksensa ja sen mitä ne tekevät tunnetasolla. Kun epävarmuuden tai ahdistuksen tunne iskee, taustalla on useimmiten joko vertailu toisiin ihmisiin tai syvälle pinttynyt uskomus omista kyvyistä ja kehittymismahdollisuuksista.

Niko ja Makke Leppänen kirjoittavat kirjassaan Itseluottamus – Kestomenestys mielessä (2017, 186-188) siitä, miten matka ulos sisäisistä rajoitteista alkaa omien ajatusten kyseenalaistamisesta. Koska mieli ei voi samaan aikaan tuottaa sekä epävarmoja ajatuksia että luovia ideoita, yksi parhaista keinoista päästä eroon epävarmuudesta on lähteä tekemään asioita siitä huolimatta ja ”pakottaa” mieli tuottamaan uusia ajatuksia.

Esimerkki omasta elämästäni

Yksi pahimmista peloistani on englannin puhuminen akateemisten ihmisten edessä, ja mielelläni välttelen sitä viimeiseen asti.

Siitä huolimatta, että olen lukenut useita kirjoja kasvun mielentilasta ja pyrkinyt kehittämään omaa ajatteluani joustavampaan suuntaan, epämukavuusalueella ollessani palaan helposti suljettuun ajattelumalliin. Jos esimerkiksi käytän vahingossa väärää prepositiota, saatan ajatella, että vuosikausien englannin opiskelu on ollut ihan turhaa, kun en kuitenkaan osaa mitään.

Sen sijaan, että kyseenalaistaisin ajatukseni siitä, että väärän preposition valitseminen merkitsee sitä, etten tule koskaan osaamaan englantia riittävän hyvin voidakseni puhua sitä arvostamieni ihmisten kuullen, päädynkin vahvistamaan haitallisia uskomuksiani.

Epämiellyttävien tunteiden kaava

Yleensä epämiellyttävät tunteet syntyvät seuraavista tekijöistä:

1) niille antamistasi merkityksistä

2) välttelyn aiheuttamista seurauksista

Mikäli ajattelen, että on häpeällistä olla jäljessä kielitaidon suhteen niitä, jotka ovat tottuneet käyttämään englantia päivittäin ja olleet esimerkiksi vaihdossa, tunnen todennäköisesti oloni jännittyneeksi heidän seurassaan. Ja jos kaiken lisäksi vielä pakenen kielenkäyttötilanteita, vahvistan uskomustani siitä, etten ikinä yllä heidän tasolleen. Lopulta uskomuksestani tulee itseään toteuttava ennuste.

Oletko innostunut saamastasi tilaisuudesta ja uuden oppimisesta vai pelkäätkö mokaamista?

Koska emme kuitenkaan voi hallita kaikkia ajatuksiamme, emme myöskään voi päättää milloin ja missä pelko ottaa vallan. Sen sijaan voimme kysyä itseltämme, mistä tuntemamme pelko tulee ja mitä se juuri tässä tilanteessa merkitsee. Usein jo kysymys itsessään vie meidät refleksiivisempään olotilaan, pois siitä ajattelusta, joka luo pelkoa ja ahdistusta. (Leppänen & Leppänen 2017, 118-119.)

Voimme myös yrittää tulkita kokemamme energiapurkauksen toisin: jännitys tai pelko voidaan käsittää myös innostukseksi tai inspiraatioksi. Tämä kuitenkin vaatii useimmiten pitkäaikaista harjoittelua ja opittujen ajatusmallien jatkuvaa kyseenalaistamista. Lisäksi uusia jännityksen aiheita löytyy jatkuvasti lisää.

Opettele menemään vapaaehtoisesti epämukavuusalueellesi askel kerrallaan

Suurin haaste onkin siinä, että oppii menemään epämukavuusalueelleen vapaaehtoisesti ja huomaa samalla pärjäävänsä vaikeista tunteistaan huolimatta. Usein pinttyneet ajatusmallit eivät noin vain katoa, vaikka kuinka yrittää sovittaa uusia ajatusmalleja niiden päälle. Ties kuinka monta kertaa olen itsekin vannonut keskittyväni vain omaan suoritukseeni ja kilpailevani vain itseni kanssa, ja lopulta häpeä on kuitenkin vienyt voiton. Niinpä jäljelle onkin jäänyt vain yksi vaihtoehto: tunteiden kanssa elämään oppiminen.

Olen alkanut käydä kylmässä suihkussa (ainakin toistaiseksi) joka päivä todistaakseni itselleni, että voin pysyä päätöksissäni, tuntui miltä tuntui. Jälkeenpäin on aina ollut voittajafiilis, vaikka sitä ennen mieleni on tehnyt kaikkensa puhuakseen minut ympäri. Ja osittain juuri siksi se on menettänyt valtaansa minuun. Tiedän, että muutaman minuutin epämukavuuden jälkeen oloni on paljon pirteämpi ja itsevarmempi koko päivän, enkä enää sorru yhtä helposti nukkumaan päiväunia tai syömään herkkuja. Myöskään epämukavuuden tunne ei ole minulle enää syy lykätä velvollisuuksien hoitamista.

Jos haluat lukea lisää epämukavuusaluella toimimisesta, lue täältä miten kohtasin pahimman pelkoni. Täältä puolestaan voit lukea, mihin pelkojen kohtaaminen johti.

Terveisiä ryhmänohjaajakoulutuksesta

Olin joku aika sitten yhdessä ryhmänohjaajakoulutuksessa Helsingissä. Koulutus oli merkityksellinen monessa eri mielessä, mutta minulle henkilökohtaisesti tärkeintä oli se, miten ohjaajan asenne muutti omaa käsitystäni luennoinnista ja esiintymisestä. Opin myös valtavasti itsestäni kaksipäiväisen koulutuksen aikana ja tutustuin toinen toistaan mielenkiintoisempiin ihmisiin. Kun aikuiskasvatuksen psykologian kurssilla tehtäväksi sitten annettiin kirjoittaa itselleen merkityksellisestä oppimiskokemuksesta, minulle oli alusta asti selvää, mistä kokemuksesta kirjoitan.

Ohjaajakoulutusta veti kokenut sosiaalipsykologi, joka kertoi koko ryhmälle tilaisuuden alussa, että häntä jännittää ja että keskittymishäiriön vuoksi hän tarvitsee apurin muistuttamaan ajankulusta. Hänen esimerkkinsä kautta opin, että monenlaiset ihmiset voivat toimia kouluttajina ja että jännitystä ei tarvitse peitellä. Opin kyseenalaistamaan ajatukseni taitavista ja virheettömistä puhujista, ja oivalsin, että juuri haavoittuvuuden esiin nostaminen on rohkeaa ja yleisöä rentouttavaa. Ainakin minuun aloitus teki niin suuren vaikutuksen, että lähdin aivan uudenlaisen asenteen kanssa liikkeelle. En kiinnittänyt enää huomiota oman suoritukseni tarkkailuun ja siihen, miltä näytän toisten silmissä (teenkö vaikutuksen toisiin ja tuonko parhaat puoleni esiin), vaan keskityin sen sijaan jakamiseen ja kuuntelemiseen. Itseasiassa tuon aloituksen jälkeen olisi tuntunut suorastaan hölmöltä esittää maailman pätevintä ja itsevarminta ihmistä, joka ei tee koskaan virheitä.

Toinen oppimiskokemukseni liittyi kuuntelemiseen. Minulla on ollut paha tapa jännittäessäni keskittyä lähinnä vain omiin vastauksiini ja tunnetilani peittämiseen, mikä ei ymmärrettävästikään ole edistänyt oppimistani. Mikäli en ole saanut ilmaista mielipidettäni heti keskustelun alussa, olen pyörittellyt sitä mielessäni omaan vuorooni asti. Tällä kertaa päätin kuitenkin keskittyä tietoisesti tilan antamiseen muille ja puheenvuorojen jakamiseen oikeudenmukaisesti spontaanin mielipiteen ilmaisun sijaan. Tätä kautta huomasin, että ajatukseni eivät ehkä olekaan niin tärkeitä kuin usein kuvittelen: kun äkillisen idean mukanaan tuoma rohkeus ja innostus ehtii haihtua omaa vuoroa odotellessa, ajatus ei enää tunnukaan ”neronleimaukselta”, joka on pakko sanoa ääneen.

Keskustellessamme erilaisista puhetavoista myös tajusin, että kaikki eivät pidä välikommenttejani innostuksen merkkinä, vaan osa kokee tulleensa keskeytetyksi ja luopuu kokonaan puheenvuorostaan. Minä taas pidän pitkiä monologeja usein kiusaannuttavina ja epäilen, että hiljaa kuuntelevat tekevät niin pelkästä kohteliaisuudesta. Minulle puhetapa, jossa porukalla maustetaan jonkun kertomaa tarinaa kiinnostavilla yksityiskohdilla, on merkki jaetusta intohimosta ja ihmisten välillä vallitsevasta yhteydestä, ei puheenvuoron ryöstämisestä itselle. Koulutuksessa opin kuitenkin ottamaan huomioon erilaiset puhujat ja varomaan liiallista keskeyttämistä. Huomasin, ettei se olekaan niin vaarallista, jos en toisen lopetettua puheenvuoronsa enää muistakaan, mitä olin sanomassa tai ajatukseni ei enää tunnukaan miltään.

Mielen voima oppimisessa

Edellisessä postauksessa kerroin, että tulen lukemaan tämän kevään aikana valtavan määrän työelämää, oppimista ja menestymistä käsitteleviä opaskirjoja. Lupasin myös jakaa tänne blogini puolelle mielenkiintoisia vinkkejä myös teidän iloksenne.

Nyt aloitan suunnittelemani projektin Ilkka ja Harri Virolaisen teoksesta Mielen voima oppimisessa (2018), jota suosittelen kaikille tehokkaista oppimismenetelmistä kiinnostuneille.

Osaamista koskevasta uskomuksesta tulee helposti itseään toteuttava ennuste

Teoksen alussa Virolaiset kirjoittavat siitä, miten suuri osa opiskelijoista nimeää tavoitteekseen korkeakouluopinnot, mutta läheskään kaikki opiskelijat eivät toimi arjessaan tavoitetta tukevalla tavalla.

Syy tähän on heidän mukaansa yksilön oppimiseen liittyvä identiteetti. Koska ihminen pyrkii luonnostaan käyttäytymään minäkuvansa mukaisesti, heikoksi oppijaksi itsensä mieltävä opiskelija ei panosta opiskeluun riittävästi, eikä hän myöskään aseta tavoitteitaan yhtä korkealle kuin itsensä taitaviksi mieltävät oppijat.

Stereotypiat ja sisäistetty syrjintä vaikuttavat koetuloksiin

Yksilön uskomukset omista heikkouksistaan ja vahvuuksistaan vaikuttavat merkittävästi siihen, millaisia tavoitteita hän asettaa itselleen ja miten hyvin hän pärjää erilaisissa testeissä. Etenkin stereotyyppiset negatiiviset uskomukset itsestä vaikuttavat merkittävästi koulumenestykseen.

Claude Steelen ja Joshua Aronsonin tutkimuksessa jatko-opintoihin pyrkivien afroamerikkalaisten opiskelijoiden tehtävänä oli vastata kymmeneen standardikysymykseen siten, että ennen testiä kysyttiin rotua. Tutkimuksessa huomattiin, että rotukysymys pohjusti opiskelijat kielteisillä stereotypioilla ja heikensi heidän tuloksiaan jopa puolella.

Sama ilmiö toistui myös valkoisia opiskelijoita tarkasteltaessa: kun koehenkilöitä muistutettiin ennen suoritusta siitä, miten hyviä aasialaiset opiskelijat ovat matematiikassa, heidän kokeesta saamansa pisteet laskivat.

Kielteiset uskomukset voidaan myös kumota

Mielenkiintoista näissä tutkimuksissa on ennen kaikkea se, että stereotypioista kumpuavat kielteiset vaikutukset on onnistuttu myös kumoamaan.

Michael Johnsonin tutkimuksessa naisopiskelijoista koostuvalle ryhmälle kerrottiin, että mikäli heitä jännittää ennen koetta, saattaa se johtua stereotyyppisestä ajattelusta liittyen naisten ja miesten kykyihin. Samalla heille kerrottiin, että stereotypioilla ei ole todellisuudessa minkäänlaista vaikutusta onnistumiseen kyseisessä testissä.

Tutkimuksen aikana huomattiin, miten suuri vaikutus tiedostamattomilla uskomuksilla voi olla, sillä samaan aikaan kuin alustuksen kuulleet naisopiskelijat menestyivät kokeessa ihan yhtä hyvin kuin miesopiskelijat, verrokkiryhmä – jolle ei sanottu mitään testin alussa – pärjäsi miespuolisia opiskelijoita huonommin.

Tärkeintä on tulla tietoiseksi omista rajoittavista uskomuksista

Ilkka ja Harri Virolaisen mukaan oleellista onkin tulla tietoiseksi itseä rajoittavista uskomuksista. Siitä huolimatta, että oppimiseen vaikuttavat tutkitusti monet tekijät – kuten esimerkiksi vanhempien koulutustausta ja opiskelulle tarjoama tuki –yksilön identiteettiin ja oppimismahdollisuuksiin vaikuttavat myös oppimiseen liittyvät tarinat, aikaisemmat kokemukset ja niille annetut tulkinnat.

Esimerkiksi englannin kielen opiskelijoita tarkasteltaessa on huomattu, miten eri tavalla opiskelijat suhtautuvat vaikeuksiin ja epäonnistumisiin. Siinä missä osa opiskelijoista kokee pelkoa ja häpeää hetkinä, jolloin he eivät ymmärrä opettajaa tai osaa asioita yhtä hyvin kuin luokkakaverinsa, toisia haasteet pikemminkin motivoivat. Salaisuus on siinä, että jälkimmäiset opiskelijat uskovat voivansa saavuttaa toivomansa kielitaidon tason, mikäli he vain panostavat opiskeluun enemmän.

Mikäli opiskelija saa huonon arvosanan jostakin kokeesta, hänen ei tarvitse tulkita asiaa niin, että hän on huono kyseisessä aineessa tai ylipäätään koulussa. Mikäli hän kuitenkin tekee näin, tulee hän samalla luoneeksi itseään rajoittavan minäkuvan, josta saattaa pahimmillaan tulla itseään toteuttava ennuste: kun opiskelija kertoo itselleen tarinaa siitä, ettei hän ole ”lukijatyyppiä”, ei hän niin helposti myöskään tartu kirjaan, ja lopulta tulokset vastaavat edeltänyttä toimintaa.

Huippuopiskelijan mielentilan kehittäminen

Virolaiset esittelevät teoksessaan useita eri menetelmiä mielikuvien muuttamiseksi ja ottavat huomioon myös sen, että uskomukset saattavat olla todella syvällä ja aikaansaada voimakkaita tunteita oppimistilanteissa. Tämän tekstin puitteissa nostan kuitenkin esille vain yhden ehdotetuista menetelmistä: huippuopiskelijan mielentilan kehittämisen.

Huippuopiskelijan mielentilassa olennaista on se, että oppimisesta tulee syvällistä, reflektiivistä ja vertailun sijaan omaan toimintaan keskittyvää. Painopiste ei ole arvosanoissa vaan pysyvien oppimistulosten saavuttamisessa itselle merkityksellisissä asioissa.

Huippuopiskelija ei myöskään pyri pitämään yllä mielikuvaa siitä, että osaisi jo kaiken. Tällaisen mielikuvan ylläpitäminen nimittäin on oppimisen este.

Huippuopiskelija uskaltaa tehdä virheitä ja myöntää ne sekä itselleen että muille. Epätoivoon vaipumisen sijaan hän näkee virheet oppimistilanteina ja on lisäksi valmis kyseenalaistamaan aiemmin oppimansa laajentaakseen näkökulmaansa. Jos jokin asia ei meinaa luonnistua, hän ei luovuta, vaan uskoo kykyynsä oppia asiat tekemällä riittävästi töitä niiden eteen.

Lue lisää siitä, miten alitajuiset uskomukset uskomukset vaikuttavat valintoihimme ja menestymisen mahdollisuuksiimme.

Jos haluat työstää uskomuksiasi valmentajan kanssa, löydät lisätietoa täältä.

Ajatuksia positiivisen ajattelun ja visualisoinnin voimasta/voimattomuudesta

Joka paikassa korostetaan nykyään positiivista ajattelua, unelmien visualisointia sekä itsensä vahvistamista ”olen kaunis ja menestyvä” -tyyppisin lausein. Oppien mukaan on otettava vastuu menneisyyden tapahtumista ja ymmärrettävä, miten omat ajatukset ja tunteet luovat tulevaisuutta. Vaikka olenkin samaa mieltä siitä, että sanoilla ja uskomuksilla on valtava merkitys yksilön minäkuvan ja identiteetin rakentumiseen, edellä kuvaamaani ajatteluun liittyy kuitenkin monenlaisia ongelmia.

Tulen itse uskovaisesta perheestä, ja tunnistan siksi ajatusten voimaa korostavan puheen ja kristinuskon välillä paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa tapauksissa uskotaan pahimmillaan voimaan, joka ratkaisee ongelmia ihmisen puolesta ilman, että tämän tarvitsee itse tehdä asialle mitään. Olipa kyseessä sitten rukouksiin vastaava Jumala tai ihmisen ajatuksiin reagoiva universumi, tai vaikkapa ihan vain usko positiivisten ajatusten voimaan, niin mitään ei tapahdu ilman aktiivisia tekoja.

Vaikka jälkikäteen koko ajatus tuntuu ihan uskomattomalta, onnistuin lapsuudessani kuitenkin kasvamaan ajatteluun, jonka mukaan Jumala voisi antaa ihmiselle vieraan kielen armolahjana. En pitänyt tippaakaan vieraiden kielten opiskelusta, mutta en siitä huolimatta lakannut toivomasta, että Jumala vastaisi rukouksiini ja yhtäkkiä vain osaisin englantia. Siitä huolimatta, että kasvoin vähitellen ulos uskomuksistani herättelin usein toiveita ”ihmepillereistä” eli intensiivikursseista, jotka korjaisivat lyhyessä ajassa aukot yleissivistyksessäni. Ja toisinaan yhä edelleen toivoni herää visualisoinnin voimaa korostavia tekstejä lukiessani: mitä jos sittenkin voisin päästä vähän helpommalla ja saada asioita ilmaiseksi ihan vain uskomalla niihin?

Nuorempana minulle ei ollut mikään ongelma uskoa ulkonäön voimaan: jos vain pukeutuisin samalla tavalla kuin menestyjät, pääsisin varmasti heidän joukkoonsa. Perheeltäni olin oppinut vähättelemään korkeasti koulutettujen ihmisten osaamista ja ammattitaitoa, joten ei ollut myöskään kovin vaikea ajatella, että opiskelen sitten joskus. Käytän muutaman kuukauden aikaa lähes yötäpäivää opiskeluun ja korvaan uhrauksellani kaikki menneisyydessä hukkaamani työtunnit.

Uskomuksiani vahvistivat Salaisuuden kaltaiset teokset, jossa kerrottiin, miten ajatuksemme luovat todellisuutta. Opas neuvoi, etten saa tuntea kielteisiä tunteita, sillä vedän niillä puoleeni onnettomuuksia. Sen sijaan positiivisilla, vahvoja tunteita aikaansaavilla ajatuksilla, voidaan tehdä mistä tahansa unelmasta totta.

Ajatellaanpas nyt vähän uudelleen. Sulje vaikka silmäsi ja kuvittele tilanne, jossa perintöäsi jaetaan. Mieti, miten sukulaisesi yllättyvät, kun yhtäkkiä selviää, että olet jättänyt jälkeesi miljoonia ja testamentannut rahasi läheisillesi. Unohda itse kuolema ja mieti sitä arvostusta, jota yhtäkkiä saat, kun paljastut hyvin menestyneeksi mutta samaan aikaan nöyräksi ja vaatimattomaksi ihmiseksi, joka ei koskaan nostanut itseään toisten yläpuolelle valtavasta omaisuudesta huolimatta. Tuntuuko kivalta? Ainakin itse nautin ajatuksesta, ja voisin hyvinkin huvitella sillä säännöllisesti. En kuitenkaan usko, että tällä tavalla päästään yhtään lähemmäs rikastumista. Päinvastoin stressaava liiketoimintasuunnitelma ja kiireinen aikataulu onnen kustannuksella toimisivat luultavasti paljon paremmin rikastumisen edesauttajina.

Oikoteihin uskominen tuntuu hyvältä. Ajatus siitä, että opintolainani häviää yhtäkkiä jäljettömiin, saan lottovoiton tai opin uuden kielen silmänräpäyksessä tuntuu vapauttavalta ja menneisyyden virheet korjaavalta. Usko mahdottomiin asioihin antaa luvan siirtää vielä kerran epämieluisaa tekemistä ja tuntea silti vatsan pohjassa kutkuttelevan toivon menestyksestä. Voit valita kuivan tenttikirjan sijaan baari-illan kavereiden kanssa ja vain visualisoida huippuarvosanaa; sitä miltä tuntuu huomata olevansa luonnostaan nero, ilman minkäänlaista vaivannäköä. Voit käyttää rahasi tänään uusiin vaatteisiin, joihin sinulla ei ole varaa, ja lohduttautua ajatuksella, että Jumala/sattuma korjaa asiat tavalla tai toisella.

Toivon todellakin, että maailma olisi sellainen, jossa virheet saisi anteeksi rukoilemalla tai visualisoimalla. Silloin ei olisi yhtä paljon luokkaeroja. Olisi helppoa korjata aukot yleissivistyksessä ja maksaa laskut menneisyyden törttöilystä. Todellisuudessa menestyminen kuitenkin vaatii kovaa työtä, välittömän nautinnon uhraamista ja tulevaisuuteen panostamista. Sen sijaan, että aukot yleissivistyksessä korjattaisiin pikaisilla intensiivikursseilla, oppiminen osoittautuukin odotettua hitaammaksi, eikä mahdollisuutta ottaa nopeasti muut kiinni ja jatkaa sitten samalta viivalta enää olekaan.

Mikäli voisin antaa neuvoja menneisyyden minälleni, kertoisin sille heti ensimmäisenä hyvältä tuntuvien oikoteiden todellisesta hinnasta. Kertoisin, miten kovaa kilpailu on niidenkin ihmisten välillä, joilla ei ole tarvetta paikata menneisyyteen jääneitä aukkoja ja heidän ainoa haasteensa on pysyä jatkuvasti kehittyvän maailman mukana. Poimisin sen yhden ainoan lauseen lapsuuteni Raamatusta, johon nykyään enää uskon (sellaisenaan): ”Usko ilman tekoja on kuollut”.