Minun tarinani – Miten päädyin life coachingin pariin?

Valmentaja voi toimia kanssakulkijana silloin, kun omat voimat eivät riitä tai motivaation ylläpitäminen matkan varrella on haastavaa.

Viime aikoina olen lukenut useita akateemisia kritiikkejä, joiden mukaan positiivinen psykologia, erilaiset valmennusmenetelmät ja self help -kirjallisuus palvelevat uusliberalistisia tarkoitusperiä. Olen samaa mieltä siitä, että hyvää tarkoittavia harjoituksia saatetaan käyttää joillakin työpaikoilla väärin – esimerkiksi sysäämällä vastuu stressinhallinnasta yksilölle samaan aikaan kuin jatkuva tehostaminen tekee työolosuhteista kestämättömiä –, mutta pidän esitettyä kritiikkiä kaikesta huolimatta turhan mustavalkoisena.

Tässä postauksessa haluan kertoa oman tarinani siitä, miten päädyin life coachingin pariin ja miten coaching on muuttanut minun elämääni.

Mitä tehdä, kun terapia ei enää vie eteenpäin?

Ennen life coach -opintojeni aloittamista kävin kolme vuotta Kelan tukemassa psykoterapiassa. Syitä terapialle olivat mm. esiintymisjännitys, jatkuva erilaisuuden tunne, sosiaalisten tilanteiden pelko ja vieraiden kielten opiskeluun liittyvät haasteet.

Terapia auttoi minua suorittamaan maisterin tutkintoni loppuun ja näkemään itseni hieman positiivisemmassa valossa. Koin, että tulin hyvin ymmärretyksi, ja tunteista puhuminen helpotti arkea. Terapiajakson loppupuolella aloin kuitenkin tuntea polkevani paikoillani: ymmärsin esiintymisjännitykseni syitä ja tiedostin menneisyyteni aiheuttamat haasteet, mutta en siitä huolimatta päässyt yhtään lähemmäs tavoitteitani. Pelkkä ajatus esiintymisestä tai vieraskielisestä työhaastattelusta ahdisti niin paljon, etten mitenkään voinut kuvitella suoriutuvani tällaisista tehtävistä säännöllisesti ylikuormittumatta.

Vielä terapian loppupuolellakin ajatteluni oli todella mustavalkoista. Koin virheiden tekemisen nöyryyttävänä, ja selviytymismekanisminani toimi lähinnä piiloutuminen. Jos minun oli pakko suoriutua jostakin esitelmästä, työhaastattelusta tai arvioinnista, palauduin häpeästä viikkokausia, enkä muistanut tapahtumasta muuta kuin tekemäni virheet.

Life coaching auttoi muuttamaan toiminnan taustalla vaikuttavia arvoja ja uskomuksia

Vaikka terapian tarkoituksena olikin muuttaa ajattelumallejani kestävämpään suuntaan, ilman yhdessä rakennettua toimintasuunnitelmaa ja sovittuja kotitehtäviä uudet ajatukset eivät koskaan siirtyneet käytäntöön.

Koska pelkäsin julkista virheiden tekemistä, etsin netistä mallisuorituksia, joita vasten vertailin itseäni yksin kotona ollessani. Työpaikkailmoituksia selatessani kuvittelin, että minua vastassa on joukko toinen toistaan lahjakkaampia ihmisiä. Itsevarmat somepersoonat, videoilla esiintyvät kielten opettajat ja ammattipuhujat antoivat mallin sille, mitä minunkin pitäisi olla.

Ihan sama, miten hyvin onnistuin, häpesin sitä, miten epävarma olin. Pelkäsin koko ajan sitä, että joku kysyisi jotakin sellaista, mihin en tietäisi vastausta ja tulisin paljastaneeksi oman ”sivistymättömyyteni”. Lopulta jätin hakematta kiinnostaviin työpaikkoihin, koska pelkkä ajatus sosiaalisesti taitavien, kielitaitoisten huippuosaajien keskellä työskentelystä tuntui nöyryyttävältä.

Vasta life coach -opintojeni aikana opin ajattelemaan toisin ja sain jatkuvan vertailun sijaan käännettyä huomioni sisäänpäin. Tapasin koulutuksen kautta monia työelämän vaatimuksiin uupuneita ihmisiä, ja aloin etsiä vaihtoehtoja jatkuvalle suorittamiselle. Erilaiset harjoitukset auttoivat minua hahmottamaan, mitkä arvot ja ihanteet olivat minulle henkilökohtaisesti tärkeitä, ja pystyin vähitellen päästämään irti ulkopuolelta tulevista vaatimuksista yksi kerrallaan.

Nykyään välttelen enää harvoin ongelmia. Varaudun haasteisiin hyvissä ajoin ja huolehdin siitä, että voin kohdata pelkoni pala kerrallaan ilman lamaannuttavaa stressiä. Sen sijaan, että vertailisin itseäni jatkuvasti muihin, määrittelen itse omat tavoitteeni ja olen tarvittaessa valmis luopumaan niistä unelmista, jotka käyvät henkisesti liian raskaiksi.

Tämä kaikki on johtanut siihen, että olen alkanut viime aikoina harkita uudestaan mm. unelma-ammattiani. Rakastan edelleen tutkimuskirjallisuuden lukemista ja ajatusten eteenpäin työstämistä, mutta en ole enää ollenkaan varma siitä, onko yliopisto työskentely-ympäristönä minulle se oikea vaihtoehto. Juuri tällä hetkellä vaatimukset tutkimustulosten kaupallistamisesta, jatkuvien rahoitushakemusten laatimisesta ja kansainvälistymisestä tuntuvat turhan raskailta suhteessa omaan osaamiseeni.

Valmennuksia ja self help -kirjallisuutta kritisoitaessa tulisi ottaa paremmin huomioon ihmisten erilaiset elämäntilanteet

Yhteiskuntamme on täynnä ihmisiä – opiskelijoita, työttömiä työnhakijoita, alan vaihtamisesta haaveilevia, aloittelevia yrittäjiä, freelancereita ja pätkätyöläisiä –, joiden on pakko selvitä työelämän kasvavista osaamisvaatimuksista joko yksin tai apua palkkaamalla.

Niin paljon kuin toivoisinkin, että valtio tarjoaisi tarpeeksi maksutonta tukea kaikille yksin työskenteleville, näin ei käytännössä kuitenkaan ole. Opintoihin kuuluvat ohjaajan tapaamiset sisältävät harvoin motivaatio-ongelmien käsittelyä, oppimiseen liittyvien uskomusten työstämistä tai pohdintaa erilaisten lähtökohtien huomioon ottamisesta. Puhumattakaan siitä, että tapaamisia olisi säännöllisesti ja niissä keskityttäisiin perinpohjaisesti yhden opiskelijan erityistarpeisiin.

Yllättävän moni yksin työskentelevä kärsii sekä aloittamisvaikeuksista että motivaation ylläpitämiseen liittyvistä haasteista. Lisäksi myös kokonaiskuvaa voi olla toisinaan vaikea hahmottaa, merkityksellisyyden tunne saattaa kadota matkan varrella tai usko omaan osaamiseen horjua. Tällaisissa tilanteissa ulkopuolinen tuki saattaa olla se ratkaiseva tekijä onnistuneen projektin loppuun saattamisessa; etenkin, jos valmennettava kärsii oppimiseen tai keskittymiseen liittyvistä erityishaasteista.

Koen, että self help -kirjallisuutta, valmennuksia ja positiivista psykologiaa kritisoitaessa unohdetaan usein ihan tavallisten opiskelijoiden, itsensä työllistäjien ja alan vaihdosta haaveilevien ihmisten elämäntilanteet. Yhteiskunnan tarjoamat tukipalvelut on usein suunnattu kaikkein heikoimmassa asemassa oleville, vaikka moni muukin kaipaisi tukea kovaa vauhtia muuttuvassa työelämässä pärjäämiseen ja omannäköisen elämän rakentamiseen. Kaiken lisäksi yhteiskunta tulee usein vastaan aivan liian myöhään: siinä vaiheessa, kun ongelmat räjähtävät käsiin. Sen sijaan jaksamista tukevien ja ongelmia ennakoivien tukipalvelujen ostaminen jää usein yksilön itsensä vastuulle.

Toisin kuin kritiikit antavat ymmärtää, lopulta vain harvat self help -oppaat väittävät yksilöiden olevan itse vastuussa jatkuvan tehostamisen ja lisääntyvän epävarmuuden mukanaan tuomista ongelmista ja tunteista. Sen sijaan teokset pyrkivät lievittämään kipua ja opettamaan lukijoilleen sellaisia ajattelumalleja, jotka tukevat elinikäistä oppimista (oppaissa puhutaan mm. sisäisestä motivaatiosta ja kasvun mielentilasta). Lopulta vain yksi asia on lukijasta itsestään kiinni: se, mihin hän harjoituksia käyttää. Esimerkiksi paremman ajanhallinnan tarjoaman lisääntyneen vapaa-ajan voi yhtä lailla käyttää entistä kovempaan työntekoon kuin itselle tärkeisiin harrastuksiinkin.

Miksi sinun tulisi kohdella itseäsi kuin hyvää ystävääsi?

Itsemyötätunto on taito, jota kannattaa harjoitella, sillä se auttaa palautumaan haastavista hetkistä aiempaa nopeammin ja tekee vaikeiden asioiden aloittamisesta ja uudelleen yrittämisestä helpompaa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että itsemyötätuntoiset henkilöt vitkuttelevat vähemmän epämiellyttävien tehtävien kohdalla, kestävät vastoinkäymisiä paremmin, ottavat enemmän vastuuta omista virheistään ja ovat tarpeen tullen jämäkämpiä kuin ihmiset, jotka suhtautuvat itseensä kylmemmin. Itsekriittisillä henkilöillä virheet ja vastoinkäymiset taas aiheuttavat helposti lamaantumisen.

Itsemyötätunnolle on esitetty useita eri määritelmiä, mutta Ronnie Grandellin mukaan kyse on yksinkertaisesti siitä, että ihminen kohtelee itseään ystävällisesti ja sydämellisesti. Itsemyötätuntoinen henkilö ei virheen sattuessa pahenna omaa oloaan kritisoimalla, vaan hän suhtautuu itseensä kuin hyvään ystäväänsä: myötätuntoisesti ja eteenpäin auttaen. Itsekritiikkiä voidaankin kutsua rakentavan palautteen vastakohdaksi. Siinä missä rakentavan palautteen on tarkoitus olla lämminhenkistä, toivoa antavaa, konkreettisiin parannusehdotuksiin keskittyvää ja eteenpäin vievää, itsekritiikki on usein musertavaa ja voimia vievää.

Itsekritiikin taustasyyt ja ensimmäinen askel kohti muutosta

Grandellin mukaan suojavalmiuden heräämiseen vaikeassa tilanteessa voi olla useita eri syitä. Taustalla saattaa vaikuttaa yksilön elämänkokemus, geeniperimä ja persoonallisuus, yleinen olotila (väsymys, nälkä, fyysinen kipu) tai esimerkiksi arvomaailma. Tärkeintä suojavalmiuden herätessä ei kuitenkaan ole se, mikä synnytti epämiellyttävän tunteen, vaan oman olotilan rauhoittaminen ja myötätuntoinen suhtautuminen vastoinkäymisiin.

Ensimmäinen tärkeä askel kohti muutosta on Grandellin mukaan pysähtyminen ja kärsimyksen myöntäminen itselle. Jos emme huomioi kokemustamme tai torjumme sen, jatkamme kuten aina ennenkin, eikä mikään muutu. Siitä huolimatta, että itsekritiikki on usein sietämätöntä kuunneltavaa, sillä saattaa olla jokin viesti kerrottavana – kunhan epäoikeudenmukaiset ja liialliset syytökset saadaan ensin suodatettua pois.

Päästyäsi takaisin itsemyötätuntoiseen tilaan, voit kysyä itsekritiikiltäsi, mitä se oikein yrittää saada aikaiseksi. Mitä se pelkää, että tapahtuisi, jos se ei enää kritisoisi sinua? Mitä konkreettisia neuvoja se voisi antaa sinulle tulevaisuuden varalle? Parhaimmillaan voit jopa oppia myötätuntoiseksi sisäistä kriitikkoasi kohtaan ja alkaa tulla toimeen sen kanssa.

HARJOITUS ITSEMYÖTÄTUNNON HERÄTTÄMISEEN

Seuraavan kerran, kun kohtaat vaikean tilanteen, jossa sisäinen kriitikkosi ottaa vallan, voit kokeilla seuraavaa Kristin Neffin kehittämää harjoitusta ja edetä askel kerrallaan kohti itsemyötätuntoista tilaa:

Ensimmäinen askel: Pysähdy ja huomaa tilanteesi.

  • Hengitä. Havainnoi ajatuksiasi, tunteitasi ja kehosi tuntemuksia. Miltä sinusta tuntuu tällä hetkellä? Millaisia ajatuksia sinulla on? Miltä kehossasi tuntuu?
  • Sano sitten itsellesi ääneen tai mielessäsi: ”Tämä on hankala hetki” tai ”Onpa rankkaa” tai ”Huhhuh”, mitkä sanat sinulle sopivatkin kuvaamaan tilannettasi. Näin osoitat itsellesi huomanneesi tilanteesi.
  • Voit laittaa käden sydämellesi tai vaikka kätesi toisen päälle.

Kun teet tätä säännöllisesti vaikeina hetkinä, opit vähitellen tunnistamaan, miten kehosi reagoi vaikeisiin tilanteisiin. Annat itsellesi huomiota.

Toinen askel: Muistuta itseäsi siitä, että tämä on osa ihmisenä olemista.

  • Kaikki kärsivät ja kaikilla on vaikeuksia elämässä. Se on osa ihmisen elämää. Olemme kaikki samassa veneessä.
  • Sano itsellesi ääneen tai mielessäsi: ”kaikilla muillakin on joskus vaikeaa” tai ”En ole ainoa, jolla on haasteita elämässä” tai muut tilanteeseen sopivat sanat.

Tämä yhdistää sinut muihin ihmisiin.

Kolmas askel: Ole ystävällinen itsellesi, tue itseäsi.

  • Mieti, mitä tarvitsisit juuri nyt. Lempeyttä itseltäsi? Tukea ja kannustusta? Tiedon, ettet hylkää itseäsi?
  • Voit sanoa esim. ”Haluan kohdella itseäni hyvin tässä hetkessä” tai ”Haluan tukea itseäni tällä hetkellä” – valitse itsellesi tilanteeseen sopivat lempeät sanat.
  • Sitten vapauta kätesi sydämeltäsi ja päätä jatkaa päivääsi niin, että kannat itsemyötätuntoista mieltä mukanasi koko päivän.

Jos haluat, voit myös kuvitella, mitä sanoisit hyvälle ystävällesi, jos hän olisi samassa tilanteessa. Miten häntä ymmärtäisit ja tukisit?

(Harjoituksen on suomentanut Mindfulness-opettaja Reija Könönen. Muun tekstin apuna on käytetty Ronnie Grandellin teosta Itsemyötätunto.)