Life Coach -koulutusohjelman aloittaminen (muutama harjoitusvalmennettava haussa)

Life Coachingin tavoitteena on lisätä itsetuntemusta ja suunnata katse sellaisiin asioihin, joihin yksilö voi omalla toiminnallaan vaikuttaa.

Aloitin LCF Life Coach -koulutusohjelman Valmentamolla viime maanantaina. Kyseessä on vuoden mittainen koulutusohjelma, johon kuuluu 30 lähiopetuspäivää, itsenäistä opiskelua ja 125 tuntia harjoitusvalmennuksia. Nyt takana on noin seitsemän tuntia valmennusharjoituksia, ja pakko sanoa, että olen aika innoissani.

Valmentajan avulla voit saavuttaa tavoitteesi entistä nopeammin ja pidät motivaatiota helpommin yllä

Olen lukenut valtavan määrän elämäntaito- ja uraoppaita elämäni aikana, mutta jostakin syystä opitut asiat ovat vain harvoin siirtyneet käytäntöön. Useimmiten olen halunnut liikaa kerralla, ja teorian opiskelu on tuntunut turvallisemmalta kuin oppien siirtäminen käytäntöön.

Kolmen ensimmäisen koulutuspäivän aikana opin, miten suuri merkitys toisella ihmisellä voi olla. Varsinkin silloin, kun tämä on koulutettu kysymään oikeat kysymykset oikeaan aikaan. Vaikka olen hyötynyt paljon kirjoittamisesta ja erilaisista itse itselleni tekemistäni valmennuksista, pääsin tällä kertaa paljon pidemmälle tavoitteissani, ja samalla tulin myös sitoutuneeksi konkreettiseen etenemissuunnitelmaan.

Mitä life coaching sitten on?

Life coachingin viitekehys perustuu kognitiiviseen käyttäytymistieteeseen, positiiviseen psykologiaan ja ratkaisukeskeisyyteen. Sen tavoitteena on lisätä itsetuntemusta ja suunnata katse sellaisiin asioihin, joihin yksilö voi omalla toiminnallaan vaikuttaa. Valmentaja ei jaa neuvoja, vaan auttaa valmennettavaa oivaltamaan itse omat tavoitteensa, luomaan toimintasuunnitelman ja pitämään motivaatiota yllä.

Valmennus ei ole terapiaa, mutta terapiassa käyvä ihminen voi halutessaan käyttää valmennusta terapian tukena, mikäli hän on riittävän terve sitoutuakseen tarvittavien edistysaskelien ottamiseen. Valmentajan tehtävänä ei myöskään ole toimia mentorina, mutta jos valmennettava haluaa kuulla esimerkkitarinoita, on näitä periaatteessa mahdollista kertoa. Tarkoituksena on kuitenkin se, ettei valmentaja ohjaile valmennettavaa vinkkien avulla tiettyyn suuntaan.

Mitä seuraavaksi?

Tarkoituksenani on aloittaa ensimmäiset, viralliset valmennukset neljän lähipiiriin kuuluvan ystävän/perheenjäsenen kanssa lähiviikkoina (yksi valmennuksista on jo aloitettu). Tämän jälkeen etsin viittä puolituttua tai tuntematonta valmennettavaa harjoitusvalmennettaviksi. Jälkimmäiset valmennukset on tarkoitus aloittaa joulu-tammikuussa. Jokaiselle valmennettavalle varataan neljä tunnin mittaista, maksutonta valmennuskertaa, jotka tapahtuvat 2-4 viikon välein.

Jos haluat ryhtyä harjoitusvalmennettavakseni, mieti seuraavia kysymyksiä:

1) Oletko valmis sitoutumaan säännöllisiin tapaamisiin ja antamaan niistä palautetta?

2) Tukeeko jaksamisesi tavoitteellista toimintaa?

3) Onko mielessäsi tavoite/osa-alue, jota haluaisit työstää valmentajan kanssa, ja jonka eteen olet valmis tekemään töitä?

(Esimerkkejä valmennettavista osa-alueista: työ ja ura, itsetunto, hyvinvointi ja terveys, ajanhallinta, ihmissuhteet, parisuhde, perhe, koti ja vauraus, tulevaisuus; jokin muu, mikä?)

Jos vastasit kyllä, voit laittaa minulle sähköpostia (jael.tuominen[at]gmail.com) ja kertoa hiukan tavoitteestasi ja kiinnostuksestasi ryhtyä harjoitusvalmennettavakseni.

Ydinarvojen oivaltamisesta

Osallistuin reilu viikko sitten ”Itsensä johtamisen taito” -nimiseen valmennukseen, jossa tehtiin omiin ydinarvoihin ja intohimon kohteisiin liittyviä harjoituksia. Vaikka olen melko hyvin perillä arvoistani ja kiinnostuksen kohteistani, seuraava harjoitus pääsi kuitenkin yllättämään:

Kirjoita paperille 16 innostusta herättävää ja merkitystä tuovaa asiaa. Rajaa tämän jälkeen neljä vaihtoehtoa listasi ulkopuolelle. Poista vielä neljä, ja lopuksi vielä kolme vaihtoehtoa. Jos haluat, voit poistaa vielä kaksi listaamaasi asiaa, jolloin jäljelle jää kolme tärkeintä arvoasi/kiinnostuksen kohdettasi.

Harjoitusta aloittaessani olin varma, että arvottaisin tutkimuksen tekemisen listani kärkikolmikkoon. Kun jäljelle sitten jäi sellaisia vaihtoehtoja kuin ”Yhteys toisiin ihmisiin ja mahdollisuus palvella/olla hyödyksi”, ”Ystävät”, ”Ratkaisujen löytäminen taloudellisiin kysymyksiin” jne., ymmärsin aiempaa selvemmin tutkimuksen tekemiseen (omalla kohdallani) liittyvät ongelmat. Mikäli joudun rahoittamaan jatko-opintoni itse, minulla ei ole aikaa kunnolliseen verkostoutumiseen, saati sitten rahaa ystävien kanssa matkusteluun ja ulkona syömiseen. Jos en löydä hyvää ohjaajaa väitöskirjalleni, niin myöskään haaveeni jaetusta intohimosta ja inspiroivasta työyhteisöstä ei toteudu.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Ei ainakaan sitä, että olisin luopumassa unelmistani. Pyrin kuitenkin katsomaan tulevaisuuden valintojani uusin silmin, enkä ole enää valmis jahtaamaan unelmiani hinnalla millä hyvänsä.

Koko aikuisikäni olen laittanut kaikki ylimääräiset rahani opiskeluun ja itseni kehittämiseen (esim. terapian muodossa). Suunnitelmissani on tehdä näin jatkossakin, mutta uusista/paremmin oivalletuista arvoista käsin. Nyt ymmärrän aiempaa selvemmin sen, että tuloni eivät voi perustua pelkästään epävarmoihin apurahoihin ja pakolliseen puurtamiseen alaa vastaamattomissa työtehtävissä. Vaikka saavuttaisinkin sillä tavalla yhden unelmistani (tohtorin tutkinnon), joutuisin samalla luopumaan kaikista muista itselleni tärkeistä asioista. Onneksi tutkimusta voi kuitenkin tehdä monella eri tavalla, esimerkiksi kirjoittamalla tietokirjoja tai myymällä tutkimuksen jollekin yritykselle, kunhan vain oma paikka työelämässä on ensin löytynyt.

Jatkossa aion tehdä töitä sen eteen, että tulevissa opinnoissani/työtehtävissäni toteutuu seuraavat kolme arvoa: 1) aito yhteys toisiin ihmisiin ja mahdollisuus olla hyödyksi, 2) jaettu intohimo sekä 3) palkka, jolla voi elättää itsensä (pitkällä tähtäimellä). Muita itselleni tärkeitä arvoja ovat jatkuva kehitys ja uuden oppiminen sekä toiminnan eettisyys (yhdenvertaisuus, oikeudenmukainen palkkaus, toiminnan läpinäkyvyys jne.).

Terveisiä ryhmänohjaajakoulutuksesta

Olin joku aika sitten yhdessä ryhmänohjaajakoulutuksessa Helsingissä. Koulutus oli merkityksellinen monessa eri mielessä, mutta minulle henkilökohtaisesti tärkeintä oli se, miten ohjaajan asenne muutti omaa käsitystäni luennoinnista ja esiintymisestä. Opin myös valtavasti itsestäni kaksipäiväisen koulutuksen aikana ja tutustuin toinen toistaan mielenkiintoisempiin ihmisiin. Kun aikuiskasvatuksen psykologian kurssilla tehtäväksi sitten annettiin kirjoittaa itselleen merkityksellisestä oppimiskokemuksesta, minulle oli alusta asti selvää, mistä kokemuksesta kirjoitan.

Ohjaajakoulutusta veti kokenut sosiaalipsykologi, joka kertoi koko ryhmälle tilaisuuden alussa, että häntä jännittää ja että keskittymishäiriön vuoksi hän tarvitsee apurin muistuttamaan ajankulusta. Hänen esimerkkinsä kautta opin, että monenlaiset ihmiset voivat toimia kouluttajina ja että jännitystä ei tarvitse peitellä. Opin kyseenalaistamaan ajatukseni taitavista ja virheettömistä puhujista, ja oivalsin, että juuri haavoittuvuuden esiin nostaminen on rohkeaa ja yleisöä rentouttavaa. Ainakin minuun aloitus teki niin suuren vaikutuksen, että lähdin aivan uudenlaisen asenteen kanssa liikkeelle. En kiinnittänyt enää huomiota oman suoritukseni tarkkailuun ja siihen, miltä näytän toisten silmissä (teenkö vaikutuksen toisiin ja tuonko parhaat puoleni esiin), vaan keskityin sen sijaan jakamiseen ja kuuntelemiseen. Itseasiassa tuon aloituksen jälkeen olisi tuntunut suorastaan hölmöltä esittää maailman pätevintä ja itsevarminta ihmistä, joka ei tee koskaan virheitä.

Toinen oppimiskokemukseni liittyi kuuntelemiseen. Minulla on ollut paha tapa jännittäessäni keskittyä lähinnä vain omiin vastauksiini ja tunnetilani peittämiseen, mikä ei ymmärrettävästikään ole edistänyt oppimistani. Mikäli en ole saanut ilmaista mielipidettäni heti keskustelun alussa, olen pyörittellyt sitä mielessäni omaan vuorooni asti. Tällä kertaa päätin kuitenkin keskittyä tietoisesti tilan antamiseen muille ja puheenvuorojen jakamiseen oikeudenmukaisesti spontaanin mielipiteen ilmaisun sijaan. Tätä kautta huomasin, että ajatukseni eivät ehkä olekaan niin tärkeitä kuin usein kuvittelen: kun äkillisen idean mukanaan tuoma rohkeus ja innostus ehtii haihtua omaa vuoroa odotellessa, ajatus ei enää tunnukaan ”neronleimaukselta”, joka on pakko sanoa ääneen.

Keskustellessamme erilaisista puhetavoista myös tajusin, että kaikki eivät pidä välikommenttejani innostuksen merkkinä, vaan osa kokee tulleensa keskeytetyksi ja luopuu kokonaan puheenvuorostaan. Minä taas pidän pitkiä monologeja usein kiusaannuttavina ja epäilen, että hiljaa kuuntelevat tekevät niin pelkästä kohteliaisuudesta. Minulle puhetapa, jossa porukalla maustetaan jonkun kertomaa tarinaa kiinnostavilla yksityiskohdilla, on merkki jaetusta intohimosta ja ihmisten välillä vallitsevasta yhteydestä, ei puheenvuoron ryöstämisestä itselle. Koulutuksessa opin kuitenkin ottamaan huomioon erilaiset puhujat ja varomaan liiallista keskeyttämistä. Huomasin, ettei se olekaan niin vaarallista, jos en toisen lopetettua puheenvuoronsa enää muistakaan, mitä olin sanomassa tai ajatukseni ei enää tunnukaan miltään.

Uuden edessä

Valmistuin viime keväänä Turun yliopistosta, sukupuolentutkimuksen oppiaineesta. Kanditutkintoni puolestaan tein kotimaiseen kirjallisuuteen, sillä olen aina ollut kiinnostunut kirjoista ja kirjoittamisesta. Pääsykokeisiin opiskellessani olin ihan varma, että haluan isona kirjailijaksi, mutta huomasin aika nopeasti opintojen alettua, että tutkimuksen tekeminen kiinnostaa minua kaunokirjallisuuden kirjoittamista enemmän. Vaikka rakastin kirjallisuudentutkimusta, päätin lopulta hakea nais- ja sukupuolentutkimuksen maisteriohjelmaan, jossa saisin tutkia oikeita ihmisiä fiktiivisten teosten sijaan. Oppiaine vastasi täydellisesti haluuni valita itselleni merkityksellinen tutkimusaihe ja heittäytyä lähes tuntemattomille vesille uutta oppiakseni.

Olen aina ollut kova haastamaan itseäni. Kandityöni aiheeksi valitsin affektin käsitteen ja häpeän politiikan, vaikka en ymmärtänyt työtä aloittaessani affektiteorioista juuri mitään ja melkein kaikki muut opiskelijat päättivät kirjoittaa aiheista, joista he tiesivät eniten. Minä kuitenkin tunsin itseni ja olin varma siitä, ettei mielenkiintoni pysyisi yllä, jos tutkisin jo valmiiksi hyvin tuntemaani aihealuetta ja keskittyisin suurimmaksi osaksi vain esittelemään taitojani.

Graduni kanssa kävi samoin. Vaikka englannin kielen taitoni ei ole vieläkään toivomallani tasolla ja teen yhä päivittäin töitä sen parantamiseksi, valitsin graduni aiheeksi transtutkimuksen, josta on tarjolla vain vähän suomenkielistä tutkimuskirjallisuutta. Viis siitä, että pääni vilisi ristiriitoja ja kirjoittaminen oli henkisesti erittäin haasteellista. Olin päättänyt vastata kysymyksiin, joihin minulla ei ollut valmista vastausta ja joita halusin ymmärtää ihan jo omankin identiteettini selkeyttämiseksi. Keskeistä oli leikkiä minua aina mietityttäneen kysymyksen kanssa: kielen ja todellisuuden suhteella. Kysyin tutkielmassani, miten lääketieteen diskurssit ja transaktivismi yhteisvaikuttavat transihmisten sukupuoli-identiteettien ja elämäntarinoiden rakentumiseen, minkälaisia vaihtoehtoisia sukupuolen selittämistapoja on tarjolla ja miten vakiintuneita määritelmiä voidaan pyrkiä muuttamaan. (Koko tutkielman voit lukea täältä.)

Nyt olen perustamassa tätä blogia kahdesta syystä: pohtiakseni uranäkymiäni ja tuottaakseni lisää tietoa opiskelusta ja projektinhallinnasta. Olen kiinnostunut erityisesti oppimiseen liittyvistä uskomuksista ja niiden vaikutuksesta opintomenestykseen. Lisäksi etsin ratkaisuja esimerkiksi aloittamisvaikeuksiin ja motivaatioon liittyviin kysymyksiin.