Uskalsin kohdata pahimman pelkoni

”Kielten oppitunneilta päällimmäisenä mieleen on jäänyt lähinnä pelko. Se tunne, kun pohdit paniikissa, mitkä rivit oppikirjasta juuri sinä joudut lukemaan ääneen tai suomentamaan koko luokan kuullen.”

Kirjoitin vähän aikaa sitten blogiini siitä, miten pienet päivittäiset askeleet eivät yksinään riitä, vaan rimaa on nostettava joka kerta, kun homma alkaa tuntua helpolta. Olin itse jumissa kielitaitoa koskevan tavoitteeni kanssa, ja totesin, ettei pelkkä englanninkielisen päiväkirjan kirjoittaminen vie sitä enää eteenpäin toivomallani tavalla. Määrittelin seuraavaksi – tai kaikkein tärkeimmäksi – askeleekseni suulliseen kielitaitoon keskittyvien yksityistuntien aloittamisen, ja nyt takana on vihdoinkin elämäni ensimmäinen vapaa keskustelutunti (75 minuuttia pelkkää puhetta).

Paluu menneisyyteen – muistoja kouluvuosilta

En ole koskaan ollut erityisen hyvä englannissa. Päinvastoin. Kumpikaan vanhemmistani ei osaa englantia, ja kielten oppitunneilta päällimmäisenä mieleen on jäänyt lähinnä pelko. Se tunne, kun pohdit paniikissa, mitkä rivit oppikirjasta juuri sinä joudut lukemaan ääneen tai vaihtoehtoisesti suomentamaan koko luokan kuullen.

Samaan aikaan kuin luokkakaverini matkustelivat ulkomailla, meidän perheessä lomat vietettiin Suomessa. Useimmiten kesämökillä tai Linnanmäellä. Telkkaria katsottii äänettömällä, sillä melu häiritsi muita, ja olihan ohjelmissa tekstitykset. Kun viimein tuli aika valita, mihin jatkan peruskoulun jälkeen, valitsin kauppiksen lukion sijaan. Olin kyllä haaveillut vuosia Turun klassillisen lukion ilmaisulinjasta, mutta pelkoni siitä, etten pääsisi englannin kursseista läpi, teki valinnan puolestani.

Havahduin englannin kielen tärkeyteen vasta yliopisto-opintoja suunnitellessani

Valmistuin Raision kauppaopistosta 2007, enkä muista tarvinneeni ensimmäisessä työpaikassani kertaakaan englantia. Havahduin englannin kielen tärkeyteen vasta siinä vaiheessa, kun aloin haaveilla yliopisto-opinnoista. Nyt en suhtautunut enää kielteisesti itse opiskeluun, mutta sen sijaan aloin hävetä omaa kielitaitoani ja vertailla itseäni opiskelijoihin, jotka olivat lähtöisin ihan toisenlaisista lähtökohdista ja/tai olivat juuri palanneet vaihdosta.

Suoritin kandidaatin tutkintoon kuuluvat pakolliset kieliopinnot avoimen yliopiston puolella, koska en kehdannut osallistua samoille kursseille opiskelukavereideni kanssa. Vähitellen pelko puhumista kasvoi niin suureksi, että tärisin hermostuneena jo siinä vaiheessa, kun minun piti esitellä nimeni. Halusin osata kaikki mahdolliset lauseet ulkoa, jotta en tekisi virheitä arvostamieni ihmisten edessä, ja mieleni loi koko ajan uhkakuvia erilaisista umpikujista. Ei riittänyt, että osasin sen lauseen, jota tarvitsin juuri nyt, vaan minun piti osata kymmenen lausetta eteenpäin, jotta uskalsin avata suuni. Eikä silloinkaan ollut turvallista puhua, koska jännitykseni johti usein siihen, että sekosin sanoissani.  

Vaikka kielitaito parani, rohkeutta puhumiseen ei löytynyt

Yliopiston jälkeen jäin roikkumaan tilanteeseen, jossa luin sujuvasti englanninkielisiä tieteellisiä tekstejä ja kuuntelin päivittäin erilaisia podcasteja, mutta suullinen kielitaitoni laahasi kaukana perässä. En puhunut englantia, ellei ollut ihan pakko. Saatoin puhua sitä kahden kesken vaihto-opiskelijoiden ym. kanssa, mutta ahdistuin heti, jos viereen tuli suomea äidinkielenään puhuva, itselleni tavalla tai toisella tärkeä ihminen.

Ei ole liioiteltua sanoa, että yksityistuntien aloittaminen oli minulle valtava harppaus eteenpäin, koska olen pelännyt englannin puhumista ehkä enemmän kuin mitään muuta elämässäni. Olin siirtänyt puhumista niin pitkään, että paineet sen suhteen olivat kasvaneet uskomattomiin mittasuhteisiin. Lisäksi olin alkanut kertoa itselleni tarinaa, että koko tulevaisuuteni riippuu kielitaidostani.

Ei siis ole mikään ihme, että hetkeä ennen ensimmäistä yksityistuntiani voin fyysisesti niin pahoin, että olin vähällä oksentaa. Vaikka olin valmentanut itseäni kokonaisen viikon suhtautumaan armollisesti itseeni – korostanut itselleni, että kelpaan juuri sellaisena kuin olen, ja että virheiden tekeminen ei ole vaarallista – H-hetken lähestyessä pelko alkoi puskea väkisin läpi. Lopulta päivittäin treenaamani rentoutumistekniikat kuitenkin toimivat ja onnistuin kääntämään tunnetilani varovaiseksi innostukseksi lamaannuttavan ahdistuksen sijaan.

Pelosta huolimatta voi onnistua

Tavatessani opettajani olin suhteellisen rento. Jännitti, mutta hermostuneisuuteni ei estänyt minua puhumasta. En myöskään jäänyt jumiin täydellisyyden tavoitteluun ja varmoihin lauseisiin, vaan annoin yksinkertaisesti vain mennä. Huomasin ymmärtäväni kaiken, mitä opettajani sanoi, ja tulin kuulemma itsekin hyvin ymmärretyksi.

Tiedostan, että matka tavoitteeseeni – kansainvälinen ura ja omien estojen lopullinen voittaminen – on vielä pitkä, mutta uskoni tulevaisuuteen ja omiin mahdollisuuksiini on kasvanut huimasti. Pahin pelko on nyt takana, ja voin rehellisesti sanoa, että jännittämisen sijaan odotan innolla ensi viikon puhetuntia. Tämä yksi kerta ei ehkä muuttanut minua täysin toiseksi ihmiseksi – kuten kuvittelin käyvän, kun kohtaan pahimman pelkoni – mutta käynnistin viimein ketjureaktion, joka tulee ajan kanssa mahdollistamaan suurimmat unelmani.

Lue lisää tästä aiheesta:

Pelkojen kohtaaminen vapautti elämään unelmaelämää tässä ja nyt

Nopea oppiminen vaatii epämukavuusalueelle menemistä

Nopea oppiminen vaatii epämukavuusalueelle menemistä

Hienointa on, kun oppii menemään epämukavuusalueelleen ja huomaa pärjäävänsä siellä.

Useissa tutkimuksissa on tullut esille, että pelko ja liiallinen stressi ehkäisevät oppimista. Nämä tunteet sekä häiritsevät keskittymistä että estävät tarttumasta toimeen. Sen sijaan oppimisen kannalta positiiviset tunnetilat, kuten hauskuus, uteliaisuus ja innostuminen, puolestaan nopeuttavat ja helpottavat oppimista.

Asia ei kuitenkaan ole ihan näin yksinkertainen, sillä useimmiten uuden oppiminen tapahtuu epämukavuusalueella.

Takaperoisuuden laki

Mark Manson (2018, 16) kirjoittaa takaperoisuuden laista, jonka mukaan mukavilta tuntuvat asiat johtavat helposti ongelmiin, kun taas ikävältä tuntuvia asioita tekemällä pääsee usein parhaaseen lopputulokseen.

Vastineeksi kuntosalilla hankitusta lihassärystä saa terveemmän kehon, ja liike-elämässä sattuneet takaiskut auttavat hahmottamaan, mitä menestykseen tarvitaan. Lisäksi myös omien puutteiden ja epävarmuuksien paljastaminen avoimesti tekee ihmisestä itsevarmemman ja karismaattisemman, vaikka se ei välttämättä heti siltä tuntuisikaan. Manson kirjoittaa:

Kaikki tavoittelemisen arvoinen ansaitaan siten, että siedetään saavutukseen liittyvää epämukavuutta. Itselleen tekee karhunpalveluksen, jos yrittää millään tavalla välttää tavoitteeseen liittyviä huonoja puolia tai teeskennellä, ettei huonoja puolia olekaan. Kärsimyksen välttäminen on kärsimystä. Vaatii ponnistelua välttää ponnistelua. Epäonnistumisen kiistäminen on epäonnistumista. Nolojen kömmähdysten peittely aiheuttaa lisää häpeää. (Kuinka olla piittaamatta p*skaakaan – Nurinkurinen opas hyvään elämään, 117)

Opettele kyseenalaistamaan epävarmat ajatuksesi

Salaisuus on siinä, että tiedostaa omat epävarmat ajatuksensa ja sen mitä ne tekevät tunnetasolla. Kun epävarmuuden tai ahdistuksen tunne iskee, taustalla on useimmiten joko vertailu toisiin ihmisiin tai syvälle pinttynyt uskomus omista kyvyistä ja kehittymismahdollisuuksista.

Niko ja Makke Leppänen kirjoittavat kirjassaan Itseluottamus – Kestomenestys mielessä (2017, 186-188) siitä, miten matka ulos sisäisistä rajoitteista alkaa omien ajatusten kyseenalaistamisesta. Koska mieli ei voi samaan aikaan tuottaa sekä epävarmoja ajatuksia että luovia ideoita, yksi parhaista keinoista päästä eroon epävarmuudesta on lähteä tekemään asioita siitä huolimatta ja ”pakottaa” mieli tuottamaan uusia ajatuksia.

Esimerkki omasta elämästäni

Yksi pahimmista peloistani on englannin puhuminen akateemisten ihmisten edessä, ja mielelläni välttelen sitä viimeiseen asti.

Siitä huolimatta, että olen lukenut useita kirjoja kasvun mielentilasta ja pyrkinyt kehittämään omaa ajatteluani joustavampaan suuntaan, epämukavuusalueella ollessani palaan helposti suljettuun ajattelumalliin. Jos esimerkiksi käytän vahingossa väärää prepositiota, saatan ajatella, että vuosikausien englannin opiskelu on ollut ihan turhaa, kun en kuitenkaan osaa mitään.

Sen sijaan, että kyseenalaistaisin ajatukseni siitä, että väärän preposition valitseminen merkitsee sitä, etten tule koskaan osaamaan englantia riittävän hyvin voidakseni puhua sitä arvostamieni ihmisten kuullen, päädynkin vahvistamaan haitallisia uskomuksiani.

Epämiellyttävien tunteiden kaava

Yleensä epämiellyttävät tunteet syntyvät seuraavista tekijöistä:

1) niille antamistasi merkityksistä

2) välttelyn aiheuttamista seurauksista

Mikäli ajattelen, että on häpeällistä olla jäljessä kielitaidon suhteen niitä, jotka ovat tottuneet käyttämään englantia päivittäin ja olleet esimerkiksi vaihdossa, tunnen todennäköisesti oloni jännittyneeksi heidän seurassaan. Ja jos kaiken lisäksi vielä pakenen kielenkäyttötilanteita, vahvistan uskomustani siitä, etten ikinä yllä heidän tasolleen. Lopulta uskomuksestani tulee itseään toteuttava ennuste.

Oletko innostunut saamastasi tilaisuudesta ja uuden oppimisesta vai pelkäätkö mokaamista?

Koska emme kuitenkaan voi hallita kaikkia ajatuksiamme, emme myöskään voi päättää milloin ja missä pelko ottaa vallan. Sen sijaan voimme kysyä itseltämme, mistä tuntemamme pelko tulee ja mitä se juuri tässä tilanteessa merkitsee. Usein jo kysymys itsessään vie meidät refleksiivisempään olotilaan, pois siitä ajattelusta, joka luo pelkoa ja ahdistusta. (Leppänen & Leppänen 2017, 118-119.)

Voimme myös yrittää tulkita kokemamme energiapurkauksen toisin: jännitys tai pelko voidaan käsittää myös innostukseksi tai inspiraatioksi. Tämä kuitenkin vaatii useimmiten pitkäaikaista harjoittelua ja opittujen ajatusmallien jatkuvaa kyseenalaistamista. Lisäksi uusia jännityksen aiheita löytyy jatkuvasti lisää.

Opettele menemään vapaaehtoisesti epämukavuusalueellesi askel kerrallaan

Suurin haaste onkin siinä, että oppii menemään epämukavuusalueelleen vapaaehtoisesti ja huomaa samalla pärjäävänsä vaikeista tunteistaan huolimatta. Usein pinttyneet ajatusmallit eivät noin vain katoa, vaikka kuinka yrittää sovittaa uusia ajatusmalleja niiden päälle. Ties kuinka monta kertaa olen itsekin vannonut keskittyväni vain omaan suoritukseeni ja kilpailevani vain itseni kanssa, ja lopulta häpeä on kuitenkin vienyt voiton. Niinpä jäljelle onkin jäänyt vain yksi vaihtoehto: tunteiden kanssa elämään oppiminen.

Olen alkanut käydä kylmässä suihkussa (ainakin toistaiseksi) joka päivä todistaakseni itselleni, että voin pysyä päätöksissäni, tuntui miltä tuntui. Jälkeenpäin on aina ollut voittajafiilis, vaikka sitä ennen mieleni on tehnyt kaikkensa puhuakseen minut ympäri. Ja osittain juuri siksi se on menettänyt valtaansa minuun. Tiedän, että muutaman minuutin epämukavuuden jälkeen oloni on paljon pirteämpi ja itsevarmempi koko päivän, enkä enää sorru yhtä helposti nukkumaan päiväunia tai syömään herkkuja. Myöskään epämukavuuden tunne ei ole minulle enää syy lykätä velvollisuuksien hoitamista.

Jos haluat lukea lisää epämukavuusaluella toimimisesta, lue täältä miten kohtasin pahimman pelkoni. Täältä puolestaan voit lukea, mihin pelkojen kohtaaminen johti.

Terveisiä ryhmänohjaajakoulutuksesta

Olin joku aika sitten yhdessä ryhmänohjaajakoulutuksessa Helsingissä. Koulutus oli merkityksellinen monessa eri mielessä, mutta minulle henkilökohtaisesti tärkeintä oli se, miten ohjaajan asenne muutti omaa käsitystäni luennoinnista ja esiintymisestä. Opin myös valtavasti itsestäni kaksipäiväisen koulutuksen aikana ja tutustuin toinen toistaan mielenkiintoisempiin ihmisiin. Kun aikuiskasvatuksen psykologian kurssilla tehtäväksi sitten annettiin kirjoittaa itselleen merkityksellisestä oppimiskokemuksesta, minulle oli alusta asti selvää, mistä kokemuksesta kirjoitan.

Ohjaajakoulutusta veti kokenut sosiaalipsykologi, joka kertoi koko ryhmälle tilaisuuden alussa, että häntä jännittää ja että keskittymishäiriön vuoksi hän tarvitsee apurin muistuttamaan ajankulusta. Hänen esimerkkinsä kautta opin, että monenlaiset ihmiset voivat toimia kouluttajina ja että jännitystä ei tarvitse peitellä. Opin kyseenalaistamaan ajatukseni taitavista ja virheettömistä puhujista, ja oivalsin, että juuri haavoittuvuuden esiin nostaminen on rohkeaa ja yleisöä rentouttavaa. Ainakin minuun aloitus teki niin suuren vaikutuksen, että lähdin aivan uudenlaisen asenteen kanssa liikkeelle. En kiinnittänyt enää huomiota oman suoritukseni tarkkailuun ja siihen, miltä näytän toisten silmissä (teenkö vaikutuksen toisiin ja tuonko parhaat puoleni esiin), vaan keskityin sen sijaan jakamiseen ja kuuntelemiseen. Itseasiassa tuon aloituksen jälkeen olisi tuntunut suorastaan hölmöltä esittää maailman pätevintä ja itsevarminta ihmistä, joka ei tee koskaan virheitä.

Toinen oppimiskokemukseni liittyi kuuntelemiseen. Minulla on ollut paha tapa jännittäessäni keskittyä lähinnä vain omiin vastauksiini ja tunnetilani peittämiseen, mikä ei ymmärrettävästikään ole edistänyt oppimistani. Mikäli en ole saanut ilmaista mielipidettäni heti keskustelun alussa, olen pyörittellyt sitä mielessäni omaan vuorooni asti. Tällä kertaa päätin kuitenkin keskittyä tietoisesti tilan antamiseen muille ja puheenvuorojen jakamiseen oikeudenmukaisesti spontaanin mielipiteen ilmaisun sijaan. Tätä kautta huomasin, että ajatukseni eivät ehkä olekaan niin tärkeitä kuin usein kuvittelen: kun äkillisen idean mukanaan tuoma rohkeus ja innostus ehtii haihtua omaa vuoroa odotellessa, ajatus ei enää tunnukaan ”neronleimaukselta”, joka on pakko sanoa ääneen.

Keskustellessamme erilaisista puhetavoista myös tajusin, että kaikki eivät pidä välikommenttejani innostuksen merkkinä, vaan osa kokee tulleensa keskeytetyksi ja luopuu kokonaan puheenvuorostaan. Minä taas pidän pitkiä monologeja usein kiusaannuttavina ja epäilen, että hiljaa kuuntelevat tekevät niin pelkästä kohteliaisuudesta. Minulle puhetapa, jossa porukalla maustetaan jonkun kertomaa tarinaa kiinnostavilla yksityiskohdilla, on merkki jaetusta intohimosta ja ihmisten välillä vallitsevasta yhteydestä, ei puheenvuoron ryöstämisestä itselle. Koulutuksessa opin kuitenkin ottamaan huomioon erilaiset puhujat ja varomaan liiallista keskeyttämistä. Huomasin, ettei se olekaan niin vaarallista, jos en toisen lopetettua puheenvuoronsa enää muistakaan, mitä olin sanomassa tai ajatukseni ei enää tunnukaan miltään.