Uskalsin kohdata pahimman pelkoni

”Kielten oppitunneilta päällimmäisenä mieleen on jäänyt lähinnä pelko. Se tunne, kun pohdit paniikissa, mitkä rivit oppikirjasta juuri sinä joudut lukemaan ääneen tai suomentamaan koko luokan kuullen.”

Kirjoitin vähän aikaa sitten blogiini siitä, miten pienet päivittäiset askeleet eivät yksinään riitä, vaan rimaa on nostettava joka kerta, kun homma alkaa tuntua helpolta. Olin itse jumissa kielitaitoa koskevan tavoitteeni kanssa, ja totesin, ettei pelkkä englanninkielisen päiväkirjan kirjoittaminen vie sitä enää eteenpäin toivomallani tavalla. Määrittelin seuraavaksi – tai kaikkein tärkeimmäksi – askeleekseni suulliseen kielitaitoon keskittyvien yksityistuntien aloittamisen, ja nyt takana on vihdoinkin elämäni ensimmäinen vapaa keskustelutunti (75 minuuttia pelkkää puhetta).

Paluu menneisyyteen – muistoja kouluvuosilta

En ole koskaan ollut erityisen hyvä englannissa. Päinvastoin. Kumpikaan vanhemmistani ei osaa englantia, ja kielten oppitunneilta päällimmäisenä mieleen on jäänyt lähinnä pelko. Se tunne, kun pohdit paniikissa, mitkä rivit oppikirjasta juuri sinä joudut lukemaan ääneen tai vaihtoehtoisesti suomentamaan koko luokan kuullen.

Samaan aikaan kuin luokkakaverini matkustelivat ulkomailla, meidän perheessä lomat vietettiin Suomessa. Useimmiten kesämökillä tai Linnanmäellä. Telkkaria katsottii äänettömällä, sillä melu häiritsi muita, ja olihan ohjelmissa tekstitykset. Kun viimein tuli aika valita, mihin jatkan peruskoulun jälkeen, valitsin kauppiksen lukion sijaan. Olin kyllä haaveillut vuosia Turun klassillisen lukion ilmaisulinjasta, mutta pelkoni siitä, etten pääsisi englannin kursseista läpi, teki valinnan puolestani.

Havahduin englannin kielen tärkeyteen vasta yliopisto-opintoja suunnitellessani

Valmistuin Raision kauppaopistosta 2007, enkä muista tarvinneeni ensimmäisessä työpaikassani kertaakaan englantia. Havahduin englannin kielen tärkeyteen vasta siinä vaiheessa, kun aloin haaveilla yliopisto-opinnoista. Nyt en suhtautunut enää kielteisesti itse opiskeluun, mutta sen sijaan aloin hävetä omaa kielitaitoani ja vertailla itseäni opiskelijoihin, jotka olivat lähtöisin ihan toisenlaisista lähtökohdista ja/tai olivat juuri palanneet vaihdosta.

Suoritin kandidaatin tutkintoon kuuluvat pakolliset kieliopinnot avoimen yliopiston puolella, koska en kehdannut osallistua samoille kursseille opiskelukavereideni kanssa. Vähitellen pelko puhumista kasvoi niin suureksi, että tärisin hermostuneena jo siinä vaiheessa, kun minun piti esitellä nimeni. Halusin osata kaikki mahdolliset lauseet ulkoa, jotta en tekisi virheitä arvostamieni ihmisten edessä, ja mieleni loi koko ajan uhkakuvia erilaisista umpikujista. Ei riittänyt, että osasin sen lauseen, jota tarvitsin juuri nyt, vaan minun piti osata kymmenen lausetta eteenpäin, jotta uskalsin avata suuni. Eikä silloinkaan ollut turvallista puhua, koska jännitykseni johti usein siihen, että sekosin sanoissani.  

Vaikka kielitaito parani, rohkeutta puhumiseen ei löytynyt

Yliopiston jälkeen jäin roikkumaan tilanteeseen, jossa luin sujuvasti englanninkielisiä tieteellisiä tekstejä ja kuuntelin päivittäin erilaisia podcasteja, mutta suullinen kielitaitoni laahasi kaukana perässä. En puhunut englantia, ellei ollut ihan pakko. Saatoin puhua sitä kahden kesken vaihto-opiskelijoiden ym. kanssa, mutta ahdistuin heti, jos viereen tuli suomea äidinkielenään puhuva, itselleni tavalla tai toisella tärkeä ihminen.

Ei ole liioiteltua sanoa, että yksityistuntien aloittaminen oli minulle valtava harppaus eteenpäin, koska olen pelännyt englannin puhumista ehkä enemmän kuin mitään muuta elämässäni. Olin siirtänyt puhumista niin pitkään, että paineet sen suhteen olivat kasvaneet uskomattomiin mittasuhteisiin. Lisäksi olin alkanut kertoa itselleni tarinaa, että koko tulevaisuuteni riippuu kielitaidostani.

Ei siis ole mikään ihme, että hetkeä ennen ensimmäistä yksityistuntiani voin fyysisesti niin pahoin, että olin vähällä oksentaa. Vaikka olin valmentanut itseäni kokonaisen viikon suhtautumaan armollisesti itseeni – korostanut itselleni, että kelpaan juuri sellaisena kuin olen, ja että virheiden tekeminen ei ole vaarallista – H-hetken lähestyessä pelko alkoi puskea väkisin läpi. Lopulta päivittäin treenaamani rentoutumistekniikat kuitenkin toimivat ja onnistuin kääntämään tunnetilani varovaiseksi innostukseksi lamaannuttavan ahdistuksen sijaan.

Pelosta huolimatta voi onnistua

Tavatessani opettajani olin suhteellisen rento. Jännitti, mutta hermostuneisuuteni ei estänyt minua puhumasta. En myöskään jäänyt jumiin täydellisyyden tavoitteluun ja varmoihin lauseisiin, vaan annoin yksinkertaisesti vain mennä. Huomasin ymmärtäväni kaiken, mitä opettajani sanoi, ja tulin kuulemma itsekin hyvin ymmärretyksi.

Tiedostan, että matka tavoitteeseeni – kansainvälinen ura ja omien estojen lopullinen voittaminen – on vielä pitkä, mutta uskoni tulevaisuuteen ja omiin mahdollisuuksiini on kasvanut huimasti. Pahin pelko on nyt takana, ja voin rehellisesti sanoa, että jännittämisen sijaan odotan innolla ensi viikon puhetuntia. Tämä yksi kerta ei ehkä muuttanut minua täysin toiseksi ihmiseksi – kuten kuvittelin käyvän, kun kohtaan pahimman pelkoni – mutta käynnistin viimein ketjureaktion, joka tulee ajan kanssa mahdollistamaan suurimmat unelmani.

Lue lisää tästä aiheesta:

Pelkojen kohtaaminen vapautti elämään unelmaelämää tässä ja nyt

Nopea oppiminen vaatii epämukavuusalueelle menemistä

Tekijä: Jael-Aleksis Tuominen

Olen 31-vuotias filosofian maisteri Turusta. Opiskelen aikuiskasvatustiedettä tutkinnon täydentäjänä, ja valmistun LCF Life Coachiksi syyskuussa 2020. Blogini keskeisiä teemoja ovat opiskelu ja uuden oppiminen, tavoitteiden asettaminen ja aikatauluttaminen, omannäköisen elämän eläminen, arvovalintojen tekeminen sekä yrittäjyys. Lisäksi olen kiinnostunut tasa-arvosta, vähemmistöjen tukemisesta ja työhyvinvoinnista. Mikäli haluat ottaa minuun yhteyttä, voit laittaa viestiä osoitteeseen jael.tuominen[at]gmail.com.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on tästä aiheesta?