Terveisiä ryhmänohjaajakoulutuksesta

Olin joku aika sitten yhdessä ryhmänohjaajakoulutuksessa Helsingissä. Koulutus oli merkityksellinen monessa eri mielessä, mutta minulle henkilökohtaisesti tärkeintä oli se, miten ohjaajan asenne muutti omaa käsitystäni luennoinnista ja esiintymisestä. Opin myös valtavasti itsestäni kaksipäiväisen koulutuksen aikana ja tutustuin toinen toistaan mielenkiintoisempiin ihmisiin. Kun aikuiskasvatuksen psykologian kurssilla tehtäväksi sitten annettiin kirjoittaa itselleen merkityksellisestä oppimiskokemuksesta, minulle oli alusta asti selvää, mistä kokemuksesta kirjoitan.

Ohjaajakoulutusta veti kokenut sosiaalipsykologi, joka kertoi koko ryhmälle tilaisuuden alussa, että häntä jännittää ja että keskittymishäiriön vuoksi hän tarvitsee apurin muistuttamaan ajankulusta. Hänen esimerkkinsä kautta opin, että monenlaiset ihmiset voivat toimia kouluttajina ja että jännitystä ei tarvitse peitellä. Opin kyseenalaistamaan ajatukseni taitavista ja virheettömistä puhujista, ja oivalsin, että juuri haavoittuvuuden esiin nostaminen on rohkeaa ja yleisöä rentouttavaa. Ainakin minuun aloitus teki niin suuren vaikutuksen, että lähdin aivan uudenlaisen asenteen kanssa liikkeelle. En kiinnittänyt enää huomiota oman suoritukseni tarkkailuun ja siihen, miltä näytän toisten silmissä (teenkö vaikutuksen toisiin ja tuonko parhaat puoleni esiin), vaan keskityin sen sijaan jakamiseen ja kuuntelemiseen. Itseasiassa tuon aloituksen jälkeen olisi tuntunut suorastaan hölmöltä esittää maailman pätevintä ja itsevarminta ihmistä, joka ei tee koskaan virheitä.

Toinen oppimiskokemukseni liittyi kuuntelemiseen. Minulla on ollut paha tapa jännittäessäni keskittyä lähinnä vain omiin vastauksiini ja tunnetilani peittämiseen, mikä ei ymmärrettävästikään ole edistänyt oppimistani. Mikäli en ole saanut ilmaista mielipidettäni heti keskustelun alussa, olen pyörittellyt sitä mielessäni omaan vuorooni asti. Tällä kertaa päätin kuitenkin keskittyä tietoisesti tilan antamiseen muille ja puheenvuorojen jakamiseen oikeudenmukaisesti spontaanin mielipiteen ilmaisun sijaan. Tätä kautta huomasin, että ajatukseni eivät ehkä olekaan niin tärkeitä kuin usein kuvittelen: kun äkillisen idean mukanaan tuoma rohkeus ja innostus ehtii haihtua omaa vuoroa odotellessa, ajatus ei enää tunnukaan ”neronleimaukselta”, joka on pakko sanoa ääneen.

Keskustellessamme erilaisista puhetavoista myös tajusin, että kaikki eivät pidä välikommenttejani innostuksen merkkinä, vaan osa kokee tulleensa keskeytetyksi ja luopuu kokonaan puheenvuorostaan. Minä taas pidän pitkiä monologeja usein kiusaannuttavina ja epäilen, että hiljaa kuuntelevat tekevät niin pelkästä kohteliaisuudesta. Minulle puhetapa, jossa porukalla maustetaan jonkun kertomaa tarinaa kiinnostavilla yksityiskohdilla, on merkki jaetusta intohimosta ja ihmisten välillä vallitsevasta yhteydestä, ei puheenvuoron ryöstämisestä itselle. Koulutuksessa opin kuitenkin ottamaan huomioon erilaiset puhujat ja varomaan liiallista keskeyttämistä. Huomasin, ettei se olekaan niin vaarallista, jos en toisen lopetettua puheenvuoronsa enää muistakaan, mitä olin sanomassa tai ajatukseni ei enää tunnukaan miltään.

Tekijä: Jael-Aleksis Tuominen

Olen 31-vuotias filosofian maisteri Turusta. Opiskelen aikuiskasvatustiedettä tutkinnon täydentäjänä, ja valmistun LCF Life Coachiksi syyskuussa 2020. Blogini keskeisiä teemoja ovat opiskelu ja uuden oppiminen, tavoitteiden asettaminen ja aikatauluttaminen, omannäköisen elämän eläminen, arvovalintojen tekeminen sekä yrittäjyys. Lisäksi olen kiinnostunut tasa-arvosta, vähemmistöjen tukemisesta ja työhyvinvoinnista. Mikäli haluat ottaa minuun yhteyttä, voit laittaa viestiä osoitteeseen jael.tuominen[at]gmail.com.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on tästä aiheesta?