Minun tarinani – Miten päädyin life coachingin pariin?

Valmentaja voi toimia kanssakulkijana silloin, kun omat voimat eivät riitä tai motivaation ylläpitäminen matkan varrella on haastavaa.

Viime aikoina olen lukenut useita akateemisia kritiikkejä, joiden mukaan positiivinen psykologia, erilaiset valmennusmenetelmät ja self help -kirjallisuus palvelevat uusliberalistisia tarkoitusperiä. Olen samaa mieltä siitä, että hyvää tarkoittavia harjoituksia saatetaan käyttää joillakin työpaikoilla väärin – esimerkiksi sysäämällä vastuu stressinhallinnasta yksilölle samaan aikaan kuin jatkuva tehostaminen tekee työolosuhteista kestämättömiä –, mutta pidän esitettyä kritiikkiä kaikesta huolimatta turhan mustavalkoisena.

Tässä postauksessa haluan kertoa oman tarinani siitä, miten päädyin life coachingin pariin ja miten coaching on muuttanut minun elämääni.

Mitä tehdä, kun terapia ei enää vie eteenpäin?

Ennen life coach -opintojeni aloittamista kävin kolme vuotta Kelan tukemassa psykoterapiassa. Syitä terapialle olivat mm. esiintymisjännitys, jatkuva erilaisuuden tunne, sosiaalisten tilanteiden pelko ja vieraiden kielten opiskeluun liittyvät haasteet.

Terapia auttoi minua suorittamaan maisterin tutkintoni loppuun ja näkemään itseni hieman positiivisemmassa valossa. Koin, että tulin hyvin ymmärretyksi, ja tunteista puhuminen helpotti arkea. Terapiajakson loppupuolella aloin kuitenkin tuntea polkevani paikoillani: ymmärsin esiintymisjännitykseni syitä ja tiedostin menneisyyteni aiheuttamat haasteet, mutta en siitä huolimatta päässyt yhtään lähemmäs tavoitteitani. Pelkkä ajatus esiintymisestä tai vieraskielisestä työhaastattelusta ahdisti niin paljon, etten mitenkään voinut kuvitella suoriutuvani tällaisista tehtävistä säännöllisesti ylikuormittumatta.

Vielä terapian loppupuolellakin ajatteluni oli todella mustavalkoista. Koin virheiden tekemisen nöyryyttävänä, ja selviytymismekanisminani toimi lähinnä piiloutuminen. Jos minun oli pakko suoriutua jostakin esitelmästä, työhaastattelusta tai arvioinnista, palauduin häpeästä viikkokausia, enkä muistanut tapahtumasta muuta kuin tekemäni virheet.

Life coaching auttoi muuttamaan toiminnan taustalla vaikuttavia arvoja ja uskomuksia

Vaikka terapian tarkoituksena olikin muuttaa ajattelumallejani kestävämpään suuntaan, ilman yhdessä rakennettua toimintasuunnitelmaa ja sovittuja kotitehtäviä uudet ajatukset eivät koskaan siirtyneet käytäntöön.

Koska pelkäsin julkista virheiden tekemistä, etsin netistä mallisuorituksia, joita vasten vertailin itseäni yksin kotona ollessani. Työpaikkailmoituksia selatessani kuvittelin, että minua vastassa on joukko toinen toistaan lahjakkaampia ihmisiä. Itsevarmat somepersoonat, videoilla esiintyvät kielten opettajat ja ammattipuhujat antoivat mallin sille, mitä minunkin pitäisi olla.

Ihan sama, miten hyvin onnistuin, häpesin sitä, miten epävarma olin. Pelkäsin koko ajan sitä, että joku kysyisi jotakin sellaista, mihin en tietäisi vastausta ja tulisin paljastaneeksi oman ”sivistymättömyyteni”. Lopulta jätin hakematta kiinnostaviin työpaikkoihin, koska pelkkä ajatus sosiaalisesti taitavien, kielitaitoisten huippuosaajien keskellä työskentelystä tuntui nöyryyttävältä.

Vasta life coach -opintojeni aikana opin ajattelemaan toisin ja sain jatkuvan vertailun sijaan käännettyä huomioni sisäänpäin. Tapasin koulutuksen kautta monia työelämän vaatimuksiin uupuneita ihmisiä, ja aloin etsiä vaihtoehtoja jatkuvalle suorittamiselle. Erilaiset harjoitukset auttoivat minua hahmottamaan, mitkä arvot ja ihanteet olivat minulle henkilökohtaisesti tärkeitä, ja pystyin vähitellen päästämään irti ulkopuolelta tulevista vaatimuksista yksi kerrallaan.

Nykyään välttelen enää harvoin ongelmia. Varaudun haasteisiin hyvissä ajoin ja huolehdin siitä, että voin kohdata pelkoni pala kerrallaan ilman lamaannuttavaa stressiä. Sen sijaan, että vertailisin itseäni jatkuvasti muihin, määrittelen itse omat tavoitteeni ja olen tarvittaessa valmis luopumaan niistä unelmista, jotka käyvät henkisesti liian raskaiksi.

Tämä kaikki on johtanut siihen, että olen alkanut viime aikoina harkita uudestaan mm. unelma-ammattiani. Rakastan edelleen tutkimuskirjallisuuden lukemista ja ajatusten eteenpäin työstämistä, mutta en ole enää ollenkaan varma siitä, onko yliopisto työskentely-ympäristönä minulle se oikea vaihtoehto. Juuri tällä hetkellä vaatimukset tutkimustulosten kaupallistamisesta, jatkuvien rahoitushakemusten laatimisesta ja kansainvälistymisestä tuntuvat turhan raskailta suhteessa omaan osaamiseeni.

Valmennuksia ja self help -kirjallisuutta kritisoitaessa tulisi ottaa paremmin huomioon ihmisten erilaiset elämäntilanteet

Yhteiskuntamme on täynnä ihmisiä – opiskelijoita, työttömiä työnhakijoita, alan vaihtamisesta haaveilevia, aloittelevia yrittäjiä, freelancereita ja pätkätyöläisiä –, joiden on pakko selvitä työelämän kasvavista osaamisvaatimuksista joko yksin tai apua palkkaamalla.

Niin paljon kuin toivoisinkin, että valtio tarjoaisi tarpeeksi maksutonta tukea kaikille yksin työskenteleville, näin ei käytännössä kuitenkaan ole. Opintoihin kuuluvat ohjaajan tapaamiset sisältävät harvoin motivaatio-ongelmien käsittelyä, oppimiseen liittyvien uskomusten työstämistä tai pohdintaa erilaisten lähtökohtien huomioon ottamisesta. Puhumattakaan siitä, että tapaamisia olisi säännöllisesti ja niissä keskityttäisiin perinpohjaisesti yhden opiskelijan erityistarpeisiin.

Yllättävän moni yksin työskentelevä kärsii sekä aloittamisvaikeuksista että motivaation ylläpitämiseen liittyvistä haasteista. Lisäksi myös kokonaiskuvaa voi olla toisinaan vaikea hahmottaa, merkityksellisyyden tunne saattaa kadota matkan varrella tai usko omaan osaamiseen horjua. Tällaisissa tilanteissa ulkopuolinen tuki saattaa olla se ratkaiseva tekijä onnistuneen projektin loppuun saattamisessa; etenkin, jos valmennettava kärsii oppimiseen tai keskittymiseen liittyvistä erityishaasteista.

Koen, että self help -kirjallisuutta, valmennuksia ja positiivista psykologiaa kritisoitaessa unohdetaan usein ihan tavallisten opiskelijoiden, itsensä työllistäjien ja alan vaihdosta haaveilevien ihmisten elämäntilanteet. Yhteiskunnan tarjoamat tukipalvelut on usein suunnattu kaikkein heikoimmassa asemassa oleville, vaikka moni muukin kaipaisi tukea kovaa vauhtia muuttuvassa työelämässä pärjäämiseen ja omannäköisen elämän rakentamiseen. Kaiken lisäksi yhteiskunta tulee usein vastaan aivan liian myöhään: siinä vaiheessa, kun ongelmat räjähtävät käsiin. Sen sijaan jaksamista tukevien ja ongelmia ennakoivien tukipalvelujen ostaminen jää usein yksilön itsensä vastuulle.

Toisin kuin kritiikit antavat ymmärtää, lopulta vain harvat self help -oppaat väittävät yksilöiden olevan itse vastuussa jatkuvan tehostamisen ja lisääntyvän epävarmuuden mukanaan tuomista ongelmista ja tunteista. Sen sijaan teokset pyrkivät lievittämään kipua ja opettamaan lukijoilleen sellaisia ajattelumalleja, jotka tukevat elinikäistä oppimista (oppaissa puhutaan mm. sisäisestä motivaatiosta ja kasvun mielentilasta). Lopulta vain yksi asia on lukijasta itsestään kiinni: se, mihin hän harjoituksia käyttää. Esimerkiksi paremman ajanhallinnan tarjoaman lisääntyneen vapaa-ajan voi yhtä lailla käyttää entistä kovempaan työntekoon kuin itselle tärkeisiin harrastuksiinkin.

Tekijä: Jael-Aleksis Tuominen

Olen 31-vuotias filosofian maisteri Turusta. Opiskelen aikuiskasvatustiedettä tutkinnon täydentäjänä, ja valmistun LCF Life Coachiksi syyskuussa 2020. Blogini keskeisiä teemoja ovat opiskelu ja uuden oppiminen, tavoitteiden asettaminen ja aikatauluttaminen, omannäköisen elämän eläminen, arvovalintojen tekeminen sekä yrittäjyys. Lisäksi olen kiinnostunut tasa-arvosta, vähemmistöjen tukemisesta ja työhyvinvoinnista. Mikäli haluat ottaa minuun yhteyttä, voit laittaa viestiä osoitteeseen jael.tuominen[at]gmail.com.

Minkälaisia kokemuksia sinulla on tästä aiheesta?