Kohti omaa yritystä

Kuva aarrekarttatyöpajasta.

Kuluva vuosi on lähtenyt paremmin käyntiin kuin uskalsin edes toivoa. Olen päässyt ohjaamaan ensimmäisen ryhmävalmennukseni, perehtynyt parisuhde- ja sinkkuvalmennuksiin, osallistunut useisiin eri webinaareihin ja aloittanut tekemään valmennuksia tuntemattomien asiakkaiden kanssa. Lisäksi olen saanut uskomattoman upeita yhteistyömahdollisuuksia: minua pyydettiin luennoimaan syksyllä psykoterapeuteille sukupuolen moninaisuuden huomioon ottamisesta asiakastyössä, ja lisäksi Turun Setasta kyseltiin, jos voisin tarjota jonkinlaisia jäsenetuja yhdistykseen kuuluville. Juuri, kun olin alkanut ajatella, että entisestä pääaineestani, sukupuolentutkimuksesta, ei tule olemaan mitään hyötyä valmentajan työssä!

Ryhmävalmennus polttariseurueelle

Ensimmäisen ryhmävalmennukseni osallistujajoukko koostui polttariseurueesta. Osallistujia oli yhteensä kuusi, ja osan heistä tunsin ennestään ja osa taas oli vähän vieraampia. Valmennus alkoi kirjoitusharjoituksella, jonka avulla kartoitimme, minkälaista unelmaelämä voisi olla (tai vaihtoehtoisesti unelmien parisuhde). Sen jälkeen osallistujat saivat leikata lehdistä kuvia, jotka muistuttivat heitä heidän unelmistaan ja tavoitteistaan, ja liimata niitä pahville. Lopuksi pohdimme vielä toisen kirjoitusharjoituksen avulla, minkälaisten väliaskelten avulla tavoitteisiin voitaisiin päästä: Mistä kannattaisi luopua? Mitä olisi mahdollista tehdä toisin? Mikä voisi olla ensimmäinen konkreettinen askel oikeaan suuntaan?

Olen saanut paljon positiivista palautetta sekä ensimmäisestä ryhmävalmennuksestani että yksilövalmennuksista. On ollut mahtavaa nähdä, miten asiakkaat ovat saaneet otettua konkreettisia edistysaskelia, kohdattua pelkoja ja oivallettua, mikä heille on oikeasti tärkeää. Moni on tullut valmennuksiin ajatellen, että tarvittavat edistysaskeleet on otettava hampaat irvessä, pelkoa vastaan taistellen, ja lähtenyt kotiin tuntien, että myös matkan varrella voi olla hauskaa.

Pelon voittaminen sopivien välitavoitteiden avulla

Itse ei aina huomaa, minkälaisia tunteita edistysaskeleiden ottaminen herättää. Mielessä on ehkä seuraava välitavoite ja vahva päätös hoitaa homma äkkiä pois alta, mutta jokin siinä silti tökkii. Pelottaa liikaa, tai jostain syystä ei vain saa aloitetuksi.

Otan nyt esimerkin omasta elämästäni: Heti, kun olin lupautunut puhumaan psykoterapeuteille sukupuolen moninaisuudesta, sisälläni heräsi pelko. Muistin jännittäväni ihan tavallisten opiskelijoiden edessä puhumista, enkä tiennyt, miten voisin nauttia tulevasta tapahtumasta. Voisin kyllä hyväksyä jännitykseni ja hoitaa homman pois alta tunteeni sivuuttaen, mutta en halunnut pakottaa itseäni taas kerran johonkin, johon en ole vielä valmis. Lopulta päätin lähestyä asiaa valmennuksen avulla (toisen valmentajan avustuksella).

Määriteltyäni itselleni seuraavat välivaiheet pelkoni alkoi vähitellen muuttua ihan aidoksi innostukseksi ja kiitollisuudeksi saamastani mahdollisuudesta:

1) Harjoittele läsnäoloa arjessa. Aina kun huomaat miettiväsi etukäteen seuraavia sanojasi, koska jännität, pysähdy hengittämään ja valitse luottaa siihen, että oikeat sanat kyllä löytyvät oikealla hetkellä.

2) Tee pieniä esiintymisharjoituksia (puhun kaverin häissä parin viikon päästä).

3) Poista turhat vaatimukset: keskity siihen, mikä on kaikkein tärkeintä, ja luovu niistä vaatimuksista, joita et pysty täyttämään vielä pitkään aikaan.

4) Hanki lisää rohkeutta tekemällä ryhmävalmennuksia.

5) Palkkaa esiintymisvalmentaja tai pyydä (kokeneemmilta) akateemisilta kavereilta palautetta esityksestä. Tunnista vahvuutesi ja heikkoutesi, ja jälleen kerran, luovu niistä vaatimuksista, jotka eivät ole tällä hetkellä realistisia.

6) Aloita yritysvalmennusten tekeminen. Mene kohti suurempaa ja pelottavampaa yleisöä.

7) Pidä esitelmäsi innostuneena ja itseesi luottaen. Tee parhaasi ja ole samalla armollinen itsellesi.

Mieti, millaisia väliaskeleita sinä voisit ottaa saavuttaaksesi tavoitteesi rennossa mielentilassa, matkasta samalla nauttien.

Valmiiden töiden esittelyä.

Suuri pettymys avasi uuden suunnan elämälleni

Tärkein ohje, jonka annoin itselleni vuonna 2019, oli kehoitus unohtaa täydellisyysvaatimukset ja alkaa tehdä virheistä huolimatta.

Aloitin vuoden 2019 kirjoittamalla tutkimussuunnitelmaa tulevaa väitöskirjaani varten. Vaikka myöhemmin selvisi, että entisestä pääaineestani ei löydy tarpeeksi osaamista väitöskirjani ohjaamiseen, suunnitelman laatiminen ja lukuisten menestysoppaiden läpikahlaaminen vaikuttivat elämääni paljon enemmän kuin olin alun perin kuvitellut. Sen lisäksi, että päätin täydentää maisterin tutkintoani aikuiskasvatustieteen opinnoilla, aloitin tutkimusaineistoni innoittamana myös LCF Life Coach -koulutuksen Valmentamolla.

Käsitykseni työelämä- ja menestysoppaista muuttui täysin

Alkuvuodesta etsin vastauksia sellaisiin kysymyksiin kuin, miten menestysoppaat ottavat huomioon ihmisten erilaiset lähtökohdat ja taloudelliset haasteet. Oletin, että lähes kaikissa oppaissa kaikuu vahvana uusliberalistinen diskurssi, jonka mukaan jokainen yksilö on itse vastuussa omasta menestyksestään, eikä eriarvoisuuden mukanaan tuomista haasteista juuri puhuta. Sen sijaan löysinkin monia innoittavia tarinoita siitä, miten todella kurjista lähtökohdista tulevat ihmiset ovat askel kerrallaan löytäneet oman intohimonsa ja elämäntehtävänsä. Oppaat eivät tarjonneetkaan pikavoittoja ja kehottaneet luopumaan kaikista negatiivisista ajatuksista – jos nyt mitään Rhonda Byrnen The Secret -tyyppisiä teoksia ei lasketa mukaan – vaan ne sisälsivät realistisia kertomuksia siitä, mitä menestys todella vaatii. Mukana oli kertomuksia konkursseista, vääristä valinnoista ja oppimisvaikeuksista, mutta samaan aikaan myös todisteita siitä, miten pitkälle oma intohimo ja peräänantamattomuus voivat parhaimmillaan viedä.

Työelämä- ja menestysoppaita lukiessani en enää kokenut olevani ainoa ihminen, joka ei ymmärtänyt mennä suorinta tietä lukioon ja käyttää kaikkea vapaa-aikaansa vieraiden kielten opiskeluun. Huomasin, että monilla muillakin on ollut sekä vaikeuksia englannin oppimisen kanssa että taloudellisia haasteita yritystoiminnan alkumetreillä. Aloin miettiä yhä harvemmin sitä, miten paljon olen hukannut aikaa vääriin asioihin, ja opettelin hyväksymään sen tosiasian, että jotkut asiat vievät minulta vähän kauemmin kuin jo valmiiksi kielitaitoisilta, akateemisista perheistä tulevilta opiskelijoilta. Menestyneiden ihmisten elämäkertoja lukiessani opin, että mitään kestävää ei luoda nopeasti ja helpolla, ja pääsin sitä kautta irti kateuden tunteista. Ymmärsin, miten suuria uhrauksia ihailemani ihmiset ovat tehneet menestyksensä eteen ja miten paljon riskejä he ovat olleet valmiita ottamaan (olivatpa riskit julkisia esiintymisiä, keskeneräisiä ideoita tai taloudellisia uhrauksia). Ennen kaikkea tajusin sen, että yksikään heistä ei ole välttynyt kritiikiltä ja epäonnistumisilta, ja opettelin tekemään asioita keskeneräisyydestä käsin.

Ensimmäistä kertaa elämässäni aloin investoida suuria summia omaan osaamiseeni

Puolessa välissä vuotta lopetin tietoisesti ”sitten kun” -elämän ja aloin ottaa epävarmasta taloudellisesta tilanteestani huolimatta melko suuriakin riskejä. Karsin kaikki ylimääräiset menoni ja sijoitin sekä life coach -koulutukseen että yksityisiin englannin tunteihin kuluneen syksyn aikana. Sen jälkeen kirjoitin kalenteriini alla olevat sanat ja aloin vähitellen elää niiden mukaan:

Jos et ajatellut istua koko elämääsi pelin ulkopuolella kiroamassa korttejasi, hyväksy ne ja ala pelata. Tee joka päivä valintoja, jotka vievät sinut edes pienen askeleen lähemmäs unelmiasi.

Lakkaa määrittelemästä etukäteen, mitä kaikkea toiset ihmiset ovat valmiita hyväksymään, ja anna muille tilaisuus hyväksyä sinut sellaisena kuin olet. Unohda täydellisyysvaatimukset ja anna toisten päättää oletko riittävän hyvä tiettyyn työhön, kumppaniksi tai mitä ikinä haluatkaan. Uskalla laittaa itsesi likoon!

Tulevalle vuodelle esitän juuri nyt vain yhden toivomuksen: toivon, että siitä tulee itseni näköinen. Lisäksi lupaan laittaa oman hyvinvointini suorittamisen edelle ja arvostaa rohkeutta enemmän kuin virheettömyyttä.

Terveisiä ryhmänohjaajakoulutuksesta

Olin joku aika sitten yhdessä ryhmänohjaajakoulutuksessa Helsingissä. Koulutus oli merkityksellinen monessa eri mielessä, mutta minulle henkilökohtaisesti tärkeintä oli se, miten ohjaajan asenne muutti omaa käsitystäni luennoinnista ja esiintymisestä. Opin myös valtavasti itsestäni kaksipäiväisen koulutuksen aikana ja tutustuin toinen toistaan mielenkiintoisempiin ihmisiin. Kun aikuiskasvatuksen psykologian kurssilla tehtäväksi sitten annettiin kirjoittaa itselleen merkityksellisestä oppimiskokemuksesta, minulle oli alusta asti selvää, mistä kokemuksesta kirjoitan.

Ohjaajakoulutusta veti kokenut sosiaalipsykologi, joka kertoi koko ryhmälle tilaisuuden alussa, että häntä jännittää ja että keskittymishäiriön vuoksi hän tarvitsee apurin muistuttamaan ajankulusta. Hänen esimerkkinsä kautta opin, että monenlaiset ihmiset voivat toimia kouluttajina ja että jännitystä ei tarvitse peitellä. Opin kyseenalaistamaan ajatukseni taitavista ja virheettömistä puhujista, ja oivalsin, että juuri haavoittuvuuden esiin nostaminen on rohkeaa ja yleisöä rentouttavaa. Ainakin minuun aloitus teki niin suuren vaikutuksen, että lähdin aivan uudenlaisen asenteen kanssa liikkeelle. En kiinnittänyt enää huomiota oman suoritukseni tarkkailuun ja siihen, miltä näytän toisten silmissä (teenkö vaikutuksen toisiin ja tuonko parhaat puoleni esiin), vaan keskityin sen sijaan jakamiseen ja kuuntelemiseen. Itseasiassa tuon aloituksen jälkeen olisi tuntunut suorastaan hölmöltä esittää maailman pätevintä ja itsevarminta ihmistä, joka ei tee koskaan virheitä.

Toinen oppimiskokemukseni liittyi kuuntelemiseen. Minulla on ollut paha tapa jännittäessäni keskittyä lähinnä vain omiin vastauksiini ja tunnetilani peittämiseen, mikä ei ymmärrettävästikään ole edistänyt oppimistani. Mikäli en ole saanut ilmaista mielipidettäni heti keskustelun alussa, olen pyörittellyt sitä mielessäni omaan vuorooni asti. Tällä kertaa päätin kuitenkin keskittyä tietoisesti tilan antamiseen muille ja puheenvuorojen jakamiseen oikeudenmukaisesti spontaanin mielipiteen ilmaisun sijaan. Tätä kautta huomasin, että ajatukseni eivät ehkä olekaan niin tärkeitä kuin usein kuvittelen: kun äkillisen idean mukanaan tuoma rohkeus ja innostus ehtii haihtua omaa vuoroa odotellessa, ajatus ei enää tunnukaan ”neronleimaukselta”, joka on pakko sanoa ääneen.

Keskustellessamme erilaisista puhetavoista myös tajusin, että kaikki eivät pidä välikommenttejani innostuksen merkkinä, vaan osa kokee tulleensa keskeytetyksi ja luopuu kokonaan puheenvuorostaan. Minä taas pidän pitkiä monologeja usein kiusaannuttavina ja epäilen, että hiljaa kuuntelevat tekevät niin pelkästä kohteliaisuudesta. Minulle puhetapa, jossa porukalla maustetaan jonkun kertomaa tarinaa kiinnostavilla yksityiskohdilla, on merkki jaetusta intohimosta ja ihmisten välillä vallitsevasta yhteydestä, ei puheenvuoron ryöstämisestä itselle. Koulutuksessa opin kuitenkin ottamaan huomioon erilaiset puhujat ja varomaan liiallista keskeyttämistä. Huomasin, ettei se olekaan niin vaarallista, jos en toisen lopetettua puheenvuoronsa enää muistakaan, mitä olin sanomassa tai ajatukseni ei enää tunnukaan miltään.

Pettymyksiä ja suuria muutoksia

Sain juuri tietää, että pääaineestani ei löydy riittävästi osaamista väitöskirjani ohjaamiseen. Tämä ei tarkoita sitä, etten voi ollenkaan ryhtyä jatko-opiskelijaksi niin halutessani, mutta nyt tarvitaan vähintään jonkinlainen aikalisä. Selvittelin jo mahdollisuuttani opiskella toisessa tiedekunnassa, ja onnekseni sain tietää, että tohtoriohjelmat ovat monitieteisiä ja alkuperäinen pääaine ei välttämättä ratkaise. Mikäli kuitenkin päätän ryhtyä jatko-opiskelijaksi, haluan sitä ennen opiskella lisää. Esimerkiksi psykologian ja kasvatustieteen opinnot voisivat edesauttaa opiskelua Koulutuspolitiikan, elinikäisen oppimisen ja vertailevan koulutustutkimuksen tohtori-ohjelmassa.

Ehdin jo hetken miettiä, teinkö täysin turhaa työtä tutkimussuunnitelmani kanssa, mutta nyt olen todella iloinen siitä, että ryhdyin hommaan. Läpikäymäni materiaalin ansiosta sain selville, mistä olen oikeasti niin kiinnostunut, että olen valmis käyttämään vuosia aihealueeseen perehtymiseen ja taitojeni kehittämiseen. Lisäksi ymmärsin, että lähestymistapoja on muitakin kuin jatko-opinnot. Voisin toteuttaa itseäni esimerkiksi työn kautta tai ryhtyä yrittäjäksi.

Nyt ihan alkuun suunnitelmanani on kuitenkin opiskella lisää (vapaa-ajan harrastuksena) ja etsiä sellaisia työtehtäviä, joiden avulla voin kehittää työelämätaitojani. Samalla keskityn kirjoittamaan blogiini itseäni kiinnostavista aiheista, kuten työnhausta ja tehokkaista oppimismenetelmistä, otan selvää yrittäjyydestä (pitkän tähtäimen tavoitteena) ja opiskelen lisää kieliä.

Suunnitelmia vuodelle 2019

Vuoden 2018 aikana on ehtinyt tapahtua paljon. Alkuvuosi meni gradun viimeistelyn merkeissä, toukokuun alussa palautin viimeisen esseeni ja kuun lopussa vihdoin ja viimein valmistuin. Tämän jälkeen aloitin kesätyöt, maksoin pois lainoja ja opiskelin englantia. Syksyllä aloitin uraneuvojalla käymisen ja työnhaun. Työnhakupisteellä ja yliopiston rekryn infotilaisuuksissa ravatessani tajusin, että oman alan työpaikan löytäminen vie sen verran paljon aikaa, että jatko-opintojen lykkääminen ei kannata. Niinpä täytin välivuoteni kielten opiskelulla, pätkätöillä ja alustavan tutkimussuunnitelman tekemisellä.

Ensi vuonna viimeistelen tutkimussuunnitelmani ja haen tohtorikoulutettavaksi. Tarkoituksenani on tutkia työ- ja liike-elämää käsitteleviä opaskirjoja ja niissä esiintyviä menestyskäsityksiä. Olen kiinnostunut erityisesti siitä, miten oman alan huippuosaajaksi tullaan ja voiko kuka tahansa menestyä oppaiden tarjoamien ohjeiden avulla. Miten erilaiset lähtökohdat ja rakenteellinen eriarvoisuus huomioidaan näissä teoksissa, ja minkälaisia vaihtoehtoisia seurauksia eri diskursseilla voi olla? Voiko puhe etuoikeuksista uhriuttaa ja aikaansaada tunteen, ettei kannata edes yrittää?  Tai vaihtoehtoisesti, puhutaanko yksilön vastuusta silloinkin, kun menestyminen on lähes mahdotonta resurssien puutteen ja rakenteellisen eriarvoisuuden vuoksi? Entä minkälaista menestyspuheen tulisi olla, jotta se huomioisi sekä yksilöiden väliset erot että lisäisi tunnetta hallinnasta ja menestymisen mahdollisuuksista?

Mitä tämä sitten tarkoittaa blogin osalta? Ainakin sitä, että tulen lukemaan kevään aikana valtavan määrän opaskirjoja, joista osa sisältää todella hyödyllisiä vinkkejä oman tehokkuuden lisäämiseen, ajatusmallien muuttamiseen ja virheellisten uskomusten korjaamiseen. Näin alustavasti suunnitelmanani on jakaa inspiroivia ja käytännönläheisiä ohjeita ja oivalluksia blogissa, kun taas kriittiset pohdinnat ja syväanalyysin siirrän väitöskirjan puolelle. Toivon oppivani itsekin kevään aikana entistä tehokkaampia oppimismenetelmiä, ongelmien pelotonta lähestymistä sekä oman osaamiseni kartoittamista ja brändäystä. Vaikka eihän sitä tutkimusta tehdessä koskaan tiedä, mihin se johtaa. Joskus tutkimusprosessin aikana syntyneet oivallukset vievät ihan uuteen suuntaan.

Avoimia kysymyksiä

Marraskuussa ei ole jäänyt juurikaan aikaa kirjoittamiselle. Olen ravannut sekä yliopiston Rekryssä että Työkkärin tarjoamalla uraneuvojalla ja suunnitellut samalla jatko-opintojani. Eilen suunnitelmani alkoivat kuitenkin vihdoin selkiytyä, kun sain hyväksynnän tutkimusaiheelleni ja luvan alkaa hahmotella tutkimussuunnitelmaa väitöskirjaa varten.

Tällä hetkellä elämässäni ei ole paljon muuta kuin avoimia kysymyksiä: Miten rahoitan jatko-opinnot? Onnistunko saamaan rahoitusta vai onko minun pakko käydä töissä opiskelun ohella? Jos on, niin minkälainen työ voisi tukea sekä väitöskirjatyöskentelyäni että jaksamistani?

Pahin pelkoni on se, että aikaa ei jää kirjoittamiselle. Kävin töissä koko graduprosessin ajan, ja usein se tarkoitti sitä, että vapaapäivät kuluivat valmiin aineiston läpikäymiseen sen sijaan, että olisin ehtinyt kirjoittaa uutta tekstiä. Aika nopeasti myös paljastui, etten ole mikään kone, vaikka alussa niin taisin kuvitellakin. Energiani ei yksinkertaisesti riitä siihen, että teen palkkatöitä ensimmäiset kahdeksan tuntia päivässä ja siihen päälle vielä palkattoman ”koulupäivän”.

Vielä kuukausi sitten kuitenkin ajattelin, että voisin pitää pari välivuotta ennen jatko-opiskelijaksi ryhtymistä. Haaveenani oli hankkia hiukan oman alan työkokemusta ja ehkä myös yhdistää väitöskirja jollakin tasolla työelämään; vähentää teoreettisuutta ja tuoda mukaan käytännönläheisyyttä. Rekryssä ravaaminen on kuitenkin osoittanut, miten aikaavievää työnhaku voi olla. Tällä hetkellä päällimmäisin mielikuvani työelämästä on se, että mielekkään työn löytäminen vaatii vahvaa henkilöbrändiä ja verkostoutumista, sadoista muista hakijoista erottautumista, erinomaista kielitaitoa ja reilusti työkokemusta. Ensimmäisen akateemisen työpaikan löytäminen omalta alalta on luultavasti niin vaativaa, että samassa ajassa olen jo pitkällä väitöskirjassani. Ja kun tarkoituksenani ei kuitenkaan ole jäädä työelämään useiksi vuosiksi – eikä myöskään toivottuun lopputulokseen pääsemisestä ole takeita käytetyistä työtunneista huolimatta –, ajan tuhlaaminen aktiiviseen työnhakuun ei tunnu enää järkevältä. Pidän toki edelleen silmäni auki kiinnostavien työpaikkojen varalta, mutta jatkossa mietin enemmän töiden ja jatko-opintojen yhdistämistä kuin työpaikkailmoituksissa vaadittavien taitojen kehittämistä. Kaikkeen kun ei yksinkertaisesti ole aikaa.

Uuden edessä

Valmistuin viime keväänä Turun yliopistosta, sukupuolentutkimuksen oppiaineesta. Kanditutkintoni puolestaan tein kotimaiseen kirjallisuuteen, sillä olen aina ollut kiinnostunut kirjoista ja kirjoittamisesta. Pääsykokeisiin opiskellessani olin ihan varma, että haluan isona kirjailijaksi, mutta huomasin aika nopeasti opintojen alettua, että tutkimuksen tekeminen kiinnostaa minua kaunokirjallisuuden kirjoittamista enemmän. Vaikka rakastin kirjallisuudentutkimusta, päätin lopulta hakea nais- ja sukupuolentutkimuksen maisteriohjelmaan, jossa saisin tutkia oikeita ihmisiä fiktiivisten teosten sijaan. Oppiaine vastasi täydellisesti haluuni valita itselleni merkityksellinen tutkimusaihe ja heittäytyä lähes tuntemattomille vesille uutta oppiakseni.

Olen aina ollut kova haastamaan itseäni. Kandityöni aiheeksi valitsin affektin käsitteen ja häpeän politiikan, vaikka en ymmärtänyt työtä aloittaessani affektiteorioista juuri mitään ja melkein kaikki muut opiskelijat päättivät kirjoittaa aiheista, joista he tiesivät eniten. Minä kuitenkin tunsin itseni ja olin varma siitä, ettei mielenkiintoni pysyisi yllä, jos tutkisin jo valmiiksi hyvin tuntemaani aihealuetta ja keskittyisin suurimmaksi osaksi vain esittelemään taitojani.

Graduni kanssa kävi samoin. Vaikka englannin kielen taitoni ei ole vieläkään toivomallani tasolla ja teen yhä päivittäin töitä sen parantamiseksi, valitsin graduni aiheeksi transtutkimuksen, josta on tarjolla vain vähän suomenkielistä tutkimuskirjallisuutta. Viis siitä, että pääni vilisi ristiriitoja ja kirjoittaminen oli henkisesti erittäin haasteellista. Olin päättänyt vastata kysymyksiin, joihin minulla ei ollut valmista vastausta ja joita halusin ymmärtää ihan jo omankin identiteettini selkeyttämiseksi. Keskeistä oli leikkiä minua aina mietityttäneen kysymyksen kanssa: kielen ja todellisuuden suhteella. Kysyin tutkielmassani, miten lääketieteen diskurssit ja transaktivismi yhteisvaikuttavat transihmisten sukupuoli-identiteettien ja elämäntarinoiden rakentumiseen, minkälaisia vaihtoehtoisia sukupuolen selittämistapoja on tarjolla ja miten vakiintuneita määritelmiä voidaan pyrkiä muuttamaan. (Koko tutkielman voit lukea täältä.)

Nyt olen perustamassa tätä blogia kahdesta syystä: pohtiakseni uranäkymiäni ja tuottaakseni lisää tietoa opiskelusta ja projektinhallinnasta. Olen kiinnostunut erityisesti oppimiseen liittyvistä uskomuksista ja niiden vaikutuksesta opintomenestykseen. Lisäksi etsin ratkaisuja esimerkiksi aloittamisvaikeuksiin ja motivaatioon liittyviin kysymyksiin.