Uskalsin kohdata pahimman pelkoni

”Kielten oppitunneilta päällimmäisenä mieleen on jäänyt lähinnä pelko. Se tunne, kun pohdit paniikissa, mitkä rivit oppikirjasta juuri sinä joudut lukemaan ääneen tai suomentamaan koko luokan kuullen.”

Kirjoitin vähän aikaa sitten blogiini siitä, miten pienet päivittäiset askeleet eivät yksinään riitä, vaan rimaa on nostettava joka kerta, kun homma alkaa tuntua helpolta. Olin itse jumissa kielitaitoa koskevan tavoitteeni kanssa, ja totesin, ettei pelkkä englanninkielisen päiväkirjan kirjoittaminen vie sitä enää eteenpäin toivomallani tavalla. Määrittelin seuraavaksi – tai kaikkein tärkeimmäksi – askeleekseni suulliseen kielitaitoon keskittyvien yksityistuntien aloittamisen, ja nyt takana on vihdoinkin elämäni ensimmäinen vapaa keskustelutunti (75 minuuttia pelkkää puhetta).

Paluu menneisyyteen – muistoja kouluvuosilta

En ole koskaan ollut erityisen hyvä englannissa. Päinvastoin. Kumpikaan vanhemmistani ei osaa englantia, ja kielten oppitunneilta päällimmäisenä mieleen on jäänyt lähinnä pelko. Se tunne, kun pohdit paniikissa, mitkä rivit oppikirjasta juuri sinä joudut lukemaan ääneen tai vaihtoehtoisesti suomentamaan koko luokan kuullen.

Samaan aikaan kuin luokkakaverini matkustelivat ulkomailla, meidän perheessä lomat vietettiin Suomessa. Useimmiten kesämökillä tai Linnanmäellä. Telkkaria katsottii äänettömällä, sillä melu häiritsi muita, ja olihan ohjelmissa tekstitykset. Kun viimein tuli aika valita, mihin jatkan peruskoulun jälkeen, valitsin kauppiksen lukion sijaan. Olin kyllä haaveillut vuosia Turun klassillisen lukion ilmaisulinjasta, mutta pelkoni siitä, etten pääsisi englannin kursseista läpi, teki valinnan puolestani.

Havahduin englannin kielen tärkeyteen vasta yliopisto-opintoja suunnitellessani

Valmistuin Raision kauppaopistosta 2007, enkä muista tarvinneeni ensimmäisessä työpaikassani kertaakaan englantia. Havahduin englannin kielen tärkeyteen vasta siinä vaiheessa, kun aloin haaveilla yliopisto-opinnoista. Nyt en suhtautunut enää kielteisesti itse opiskeluun, mutta sen sijaan aloin hävetä omaa kielitaitoani ja vertailla itseäni opiskelijoihin, jotka olivat lähtöisin ihan toisenlaisista lähtökohdista ja/tai olivat juuri palanneet vaihdosta.

Suoritin kandidaatin tutkintoon kuuluvat pakolliset kieliopinnot avoimen yliopiston puolella, koska en kehdannut osallistua samoille kursseille opiskelukavereideni kanssa. Vähitellen pelko puhumista kasvoi niin suureksi, että tärisin hermostuneena jo siinä vaiheessa, kun minun piti esitellä nimeni. Halusin osata kaikki mahdolliset lauseet ulkoa, jotta en tekisi virheitä arvostamieni ihmisten edessä, ja mieleni loi koko ajan uhkakuvia erilaisista umpikujista. Ei riittänyt, että osasin sen lauseen, jota tarvitsin juuri nyt, vaan minun piti osata kymmenen lausetta eteenpäin, jotta uskalsin avata suuni. Eikä silloinkaan ollut turvallista puhua, koska jännitykseni johti usein siihen, että sekosin sanoissani.  

Vaikka kielitaito parani, rohkeutta puhumiseen ei löytynyt

Yliopiston jälkeen jäin roikkumaan tilanteeseen, jossa luin sujuvasti englanninkielisiä tieteellisiä tekstejä ja kuuntelin päivittäin erilaisia podcasteja, mutta suullinen kielitaitoni laahasi kaukana perässä. En puhunut englantia, ellei ollut ihan pakko. Saatoin puhua sitä kahden kesken vaihto-opiskelijoiden ym. kanssa, mutta ahdistuin heti, jos viereen tuli suomea äidinkielenään puhuva, itselleni tavalla tai toisella tärkeä ihminen.

Ei ole liioiteltua sanoa, että yksityistuntien aloittaminen oli minulle valtava harppaus eteenpäin, koska olen pelännyt englannin puhumista ehkä enemmän kuin mitään muuta elämässäni. Olin siirtänyt puhumista niin pitkään, että paineet sen suhteen olivat kasvaneet uskomattomiin mittasuhteisiin. Lisäksi olin alkanut kertoa itselleni tarinaa, että koko tulevaisuuteni riippuu kielitaidostani.

Ei siis ole mikään ihme, että hetkeä ennen ensimmäistä yksityistuntiani voin fyysisesti niin pahoin, että olin vähällä oksentaa. Vaikka olin valmentanut itseäni kokonaisen viikon suhtautumaan armollisesti itseeni – korostanut itselleni, että kelpaan juuri sellaisena kuin olen, ja että virheiden tekeminen ei ole vaarallista – H-hetken lähestyessä pelko alkoi puskea väkisin läpi. Lopulta päivittäin treenaamani rentoutumistekniikat kuitenkin toimivat ja onnistuin kääntämään tunnetilani varovaiseksi innostukseksi lamaannuttavan ahdistuksen sijaan.

Pelosta huolimatta voi onnistua

Tavatessani opettajani olin suhteellisen rento. Jännitti, mutta hermostuneisuuteni ei estänyt minua puhumasta. En myöskään jäänyt jumiin täydellisyyden tavoitteluun ja varmoihin lauseisiin, vaan annoin yksinkertaisesti vain mennä. Huomasin ymmärtäväni kaiken, mitä opettajani sanoi, ja tulin kuulemma itsekin hyvin ymmärretyksi.

Tiedostan, että matka tavoitteeseeni – kansainvälinen ura ja omien estojen lopullinen voittaminen – on vielä pitkä, mutta uskoni tulevaisuuteen ja omiin mahdollisuuksiini on kasvanut huimasti. Pahin pelko on nyt takana, ja voin rehellisesti sanoa, että jännittämisen sijaan odotan innolla ensi viikon puhetuntia. Tämä yksi kerta ei ehkä muuttanut minua täysin toiseksi ihmiseksi – kuten kuvittelin käyvän, kun kohtaan pahimman pelkoni – mutta käynnistin viimein ketjureaktion, joka tulee ajan kanssa mahdollistamaan suurimmat unelmani.

Lue lisää tästä aiheesta:

Pelkojen kohtaaminen vapautti elämään unelmaelämää tässä ja nyt

Nopea oppiminen vaatii epämukavuusalueelle menemistä

Onko uuden projektin aloittaminen vaikeaa? – Näiden kysymysten avulla pääset eteenpäin

Kun jokin tehtävä tuntuu vaikealta, sitä kannattaa katsoa tulevaisuudesta käsin.

LCF Life Coach -koulutuksen alkamisesta on kulunut vasta reilut pari viikkoa, mutta elämäni on saanut nyt jo ihan uuden suunnan. Olen alkanut käyttää oppimaani valmennustekniikkaa valmennettavien lisäksi myös itseeni ja löytänyt sitä kautta valtavasti motivaatiota unelmieni toteuttamiseen ja tavoitteideni eteenpäin viemiseen.

Kysymällä itseltäni muutamia yksinkertaisia kysymyksiä joka aamu, olen onnistunut hahmottamaan, mitkä edistysaskeleet ovat kaikkein olennaisimpia ja minkälaiset ajatukset ovat motivaationi tiellä.

Tiedätte varmaan sen tunteen, kun jonkin projektin aloittaminen ei houkuttele sitten yhtään. Tehtävä saattaa olla ihan mielenkiintoinen, mutta ensimmäinen mieleen tuleva ajatus on: ”kamalan vaivalloista”. Minulla oli juuri sellainen päivä tänään. Pöydällä odotti englanninkielinen, itse valitsemani artikkeli, johon en halunnut millään tarttua. Ahdisti ajatus hankalien käsitteiden kääntämisestä suomeksi, ja päällimmäinen ajatukseni oli, että tässä menee varmasti koko päivä. Valmennuksista tuttujen kysymysten avulla tehtävä muuttui kuitenkin hetkessä paljon helpommaksi.

Kun kuvittelet ensin lopputuloksen mielessäsi, sinun on helpompi hahmottaa tarvittavat välivaiheet

Olen ohjannut muutaman kerran tuoliharjoitusta, jonka avulla tavoitetta/ongelmaa lähestytään sekä nykyhetkestä että tulevaisuudesta käsin. Valmennettavan istuutuessa ensimmäiseen tuoliin käsitellään sitä, miltä juuri nyt tuntuu, kuinka todennäköiseltä tavoitteen saavuttaminen vaikuttaa ja minkälaisia esteitä sen tiellä on. Tämän jälkeen valmennettava siirtyy tuolille, joka edustaa tulevaisuutta. Hän kertoo, millainen olo hänellä on, kun kaikki esteet on voitettu, ja miettii, mitä on hänen on täytynyt tehdä onnistumisen eteen.

Kun jokin tehtävä tuntuu vaikealta, sitä kannattaa katsoa tulevaisuudesta käsin. Aloita sillä, että mietit, minkälaiseen ratkaisuun haluat päästä ja miten paljon olet valmis tekemään töitä ratkaisun eteen. Jos tehtävä on sinulle tärkeä, haluat ehkä tavoitella parasta mahdollista lopputulosta, kun taas toisinaan haluat säästää aikaasi ja päätät tyytyä ”riittävän hyvään” tulokseen. Päämäärän asettamisen jälkeen voit kysyä itseltäsi, mitä sinun on täytynyt tehdä onnistuaksesi. Voit vaikka miettiä erikseen, minkälaisia vaihtoehtoja sinulla on ja mihin niistä olet todella valmis tarttumaan.

Oma ratkaisuni oli lopulta aika helppo. Oivalsin, että ensimmäisessä vaiheessa ei ole tarpeen suomentaa vaikeita käsitteitä, ja voin ihan hyvin tehdä muistiinpanot englanniksi. Riittää, että kirjoitusvaiheessa suomennan tarkasti kaikki ne lauseet, joita tulen oikeasti käyttämään. Projekti tuntui hankalalta, koska vaadin itseltäni liikaa kerralla. Katsoin asioita kiireen tunteesta käsin, jolloin vaadin itseltäni eri työvaiheiden yhdistämistä. Samalla en nähnyt sitä, että liian moniin asioihin keskittyminen yhtä aikaa vain hankaloittaa ymmärtämistä.

Jotta onnistuisin tarttumaan kaikkein tärkeimpiin tehtäviin heti aamusta motivoituneena ja viivyttelemättä, kysyn itseltäni seuraavat kysymykset kirjoittaen samalla vastaukset paperille:

1) Mitä minä haluan tänään saavuttaa/mitä minun on tänään tehtävä?

2) Millä aikataululla haluan suoriutua tehtävästä?

3) Minkälaisia askeleita minun tulisi ottaa, jotta pääsen tavoitteeseeni? (tässä kohtaa usein auttaa, kun katsoo asioita tulevaisuudesta käsin)

4) Mikä on asian todellinen ydin tässä tilanteessa?

5) Minkälaisia vaihtoehtoja minulla on ratkaisun löytämiseen?

6) Mitkä ovat asian hyvät ja huonot puolet?

7) Mikä on paras vaihtoehto?

8) Mistä tiedän, että olen onnistunut/millä mittaan onnistumistani?

9) Mitä minun tulisi tehdä kaikkein ensimmäisenä?

10) Milloin aloitan?

Usein kaikkiin kysymyksiin ei ole välttämätöntä edes vastata, vaan toimintasuunnitelma syntyy jo kohdassa kolme. Olen kuitenkin huomannut, että motivaationi kasvaa, kun vastaan myös muihin kysymyksiin.

Jos haluat saada lisää vinkkejä tehokkuuden ylläpitämiseen, lue myös tämä postaus.