Ydinarvojen oivaltamisesta

Osallistuin reilu viikko sitten ”Itsensä johtamisen taito” -nimiseen valmennukseen, jossa tehtiin omiin ydinarvoihin ja intohimon kohteisiin liittyviä harjoituksia. Vaikka olen melko hyvin perillä arvoistani ja kiinnostuksen kohteistani, seuraava harjoitus pääsi kuitenkin yllättämään:

Kirjoita paperille 16 innostusta herättävää ja merkitystä tuovaa asiaa. Rajaa tämän jälkeen neljä vaihtoehtoa listasi ulkopuolelle. Poista vielä neljä, ja lopuksi vielä kolme vaihtoehtoa. Jos haluat, voit poistaa vielä kaksi listaamaasi asiaa, jolloin jäljelle jää kolme tärkeintä arvoasi/kiinnostuksen kohdettasi.

Harjoitusta aloittaessani olin varma, että arvottaisin tutkimuksen tekemisen listani kärkikolmikkoon. Kun jäljelle sitten jäi sellaisia vaihtoehtoja kuin ”Yhteys toisiin ihmisiin ja mahdollisuus palvella/olla hyödyksi”, ”Ystävät”, ”Ratkaisujen löytäminen taloudellisiin kysymyksiin” jne., ymmärsin aiempaa selvemmin tutkimuksen tekemiseen (omalla kohdallani) liittyvät ongelmat. Mikäli joudun rahoittamaan jatko-opintoni itse, minulla ei ole aikaa kunnolliseen verkostoutumiseen, saati sitten rahaa ystävien kanssa matkusteluun ja ulkona syömiseen. Jos en löydä hyvää ohjaajaa väitöskirjalleni, niin myöskään haaveeni jaetusta intohimosta ja inspiroivasta työyhteisöstä ei toteudu.

Mitä tämä sitten tarkoittaa? Ei ainakaan sitä, että olisin luopumassa unelmistani. Pyrin kuitenkin katsomaan tulevaisuuden valintojani uusin silmin, enkä ole enää valmis jahtaamaan unelmiani hinnalla millä hyvänsä.

Koko aikuisikäni olen laittanut kaikki ylimääräiset rahani opiskeluun ja itseni kehittämiseen (esim. terapian muodossa). Suunnitelmissani on tehdä näin jatkossakin, mutta uusista/paremmin oivalletuista arvoista käsin. Nyt ymmärrän aiempaa selvemmin sen, että tuloni eivät voi perustua pelkästään epävarmoihin apurahoihin ja pakolliseen puurtamiseen alaa vastaamattomissa työtehtävissä. Vaikka saavuttaisinkin sillä tavalla yhden unelmistani (tohtorin tutkinnon), joutuisin samalla luopumaan kaikista muista itselleni tärkeistä asioista. Onneksi tutkimusta voi kuitenkin tehdä monella eri tavalla, esimerkiksi kirjoittamalla tietokirjoja tai myymällä tutkimuksen jollekin yritykselle, kunhan vain oma paikka työelämässä on ensin löytynyt.

Jatkossa aion tehdä töitä sen eteen, että tulevissa opinnoissani/työtehtävissäni toteutuu seuraavat kolme arvoa: 1) aito yhteys toisiin ihmisiin ja mahdollisuus olla hyödyksi, 2) jaettu intohimo sekä 3) palkka, jolla voi elättää itsensä (pitkällä tähtäimellä). Muita itselleni tärkeitä arvoja ovat jatkuva kehitys ja uuden oppiminen sekä toiminnan eettisyys (yhdenvertaisuus, oikeudenmukainen palkkaus, toiminnan läpinäkyvyys jne.).

Terveisiä ryhmänohjaajakoulutuksesta

Olin joku aika sitten yhdessä ryhmänohjaajakoulutuksessa Helsingissä. Koulutus oli merkityksellinen monessa eri mielessä, mutta minulle henkilökohtaisesti tärkeintä oli se, miten ohjaajan asenne muutti omaa käsitystäni luennoinnista ja esiintymisestä. Opin myös valtavasti itsestäni kaksipäiväisen koulutuksen aikana ja tutustuin toinen toistaan mielenkiintoisempiin ihmisiin. Kun aikuiskasvatuksen psykologian kurssilla tehtäväksi sitten annettiin kirjoittaa itselleen merkityksellisestä oppimiskokemuksesta, minulle oli alusta asti selvää, mistä kokemuksesta kirjoitan.

Ohjaajakoulutusta veti kokenut sosiaalipsykologi, joka kertoi koko ryhmälle tilaisuuden alussa, että häntä jännittää ja että keskittymishäiriön vuoksi hän tarvitsee apurin muistuttamaan ajankulusta. Hänen esimerkkinsä kautta opin, että monenlaiset ihmiset voivat toimia kouluttajina ja että jännitystä ei tarvitse peitellä. Opin kyseenalaistamaan ajatukseni taitavista ja virheettömistä puhujista, ja oivalsin, että juuri haavoittuvuuden esiin nostaminen on rohkeaa ja yleisöä rentouttavaa. Ainakin minuun aloitus teki niin suuren vaikutuksen, että lähdin aivan uudenlaisen asenteen kanssa liikkeelle. En kiinnittänyt enää huomiota oman suoritukseni tarkkailuun ja siihen, miltä näytän toisten silmissä (teenkö vaikutuksen toisiin ja tuonko parhaat puoleni esiin), vaan keskityin sen sijaan jakamiseen ja kuuntelemiseen. Itseasiassa tuon aloituksen jälkeen olisi tuntunut suorastaan hölmöltä esittää maailman pätevintä ja itsevarminta ihmistä, joka ei tee koskaan virheitä.

Toinen oppimiskokemukseni liittyi kuuntelemiseen. Minulla on ollut paha tapa jännittäessäni keskittyä lähinnä vain omiin vastauksiini ja tunnetilani peittämiseen, mikä ei ymmärrettävästikään ole edistänyt oppimistani. Mikäli en ole saanut ilmaista mielipidettäni heti keskustelun alussa, olen pyörittellyt sitä mielessäni omaan vuorooni asti. Tällä kertaa päätin kuitenkin keskittyä tietoisesti tilan antamiseen muille ja puheenvuorojen jakamiseen oikeudenmukaisesti spontaanin mielipiteen ilmaisun sijaan. Tätä kautta huomasin, että ajatukseni eivät ehkä olekaan niin tärkeitä kuin usein kuvittelen: kun äkillisen idean mukanaan tuoma rohkeus ja innostus ehtii haihtua omaa vuoroa odotellessa, ajatus ei enää tunnukaan ”neronleimaukselta”, joka on pakko sanoa ääneen.

Keskustellessamme erilaisista puhetavoista myös tajusin, että kaikki eivät pidä välikommenttejani innostuksen merkkinä, vaan osa kokee tulleensa keskeytetyksi ja luopuu kokonaan puheenvuorostaan. Minä taas pidän pitkiä monologeja usein kiusaannuttavina ja epäilen, että hiljaa kuuntelevat tekevät niin pelkästä kohteliaisuudesta. Minulle puhetapa, jossa porukalla maustetaan jonkun kertomaa tarinaa kiinnostavilla yksityiskohdilla, on merkki jaetusta intohimosta ja ihmisten välillä vallitsevasta yhteydestä, ei puheenvuoron ryöstämisestä itselle. Koulutuksessa opin kuitenkin ottamaan huomioon erilaiset puhujat ja varomaan liiallista keskeyttämistä. Huomasin, ettei se olekaan niin vaarallista, jos en toisen lopetettua puheenvuoronsa enää muistakaan, mitä olin sanomassa tai ajatukseni ei enää tunnukaan miltään.