Ajatuksia positiivisen ajattelun ja visualisoinnin voimasta/voimattomuudesta

Joka paikassa korostetaan nykyään positiivista ajattelua, unelmien visualisointia sekä itsensä vahvistamista ”olen kaunis ja menestyvä” -tyyppisin lausein. Oppien mukaan on otettava vastuu menneisyyden tapahtumista ja ymmärrettävä, miten omat ajatukset ja tunteet luovat tulevaisuutta. Vaikka olenkin samaa mieltä siitä, että sanoilla ja uskomuksilla on valtava merkitys yksilön minäkuvan ja identiteetin rakentumiseen, edellä kuvaamaani ajatteluun liittyy kuitenkin monenlaisia ongelmia.

Tulen itse uskovaisesta perheestä, ja tunnistan siksi ajatusten voimaa korostavan puheen ja kristinuskon välillä paljon yhtäläisyyksiä. Molemmissa tapauksissa uskotaan pahimmillaan voimaan, joka ratkaisee ongelmia ihmisen puolesta ilman, että tämän tarvitsee itse tehdä asialle mitään. Olipa kyseessä sitten rukouksiin vastaava Jumala tai ihmisen ajatuksiin reagoiva universumi, tai vaikkapa ihan vain usko positiivisten ajatusten voimaan, niin mitään ei tapahdu ilman aktiivisia tekoja.

Vaikka jälkikäteen koko ajatus tuntuu ihan uskomattomalta, onnistuin lapsuudessani kuitenkin kasvamaan ajatteluun, jonka mukaan Jumala voisi antaa ihmiselle vieraan kielen armolahjana. En pitänyt tippaakaan vieraiden kielten opiskelusta, mutta en siitä huolimatta lakannut toivomasta, että Jumala vastaisi rukouksiini ja yhtäkkiä vain osaisin englantia. Siitä huolimatta, että kasvoin vähitellen ulos uskomuksistani herättelin usein toiveita ”ihmepillereistä” eli intensiivikursseista, jotka korjaisivat lyhyessä ajassa aukot yleissivistyksessäni. Ja toisinaan yhä edelleen toivoni herää visualisoinnin voimaa korostavia tekstejä lukiessani: mitä jos sittenkin voisin päästä vähän helpommalla ja saada asioita ilmaiseksi ihan vain uskomalla niihin?

Nuorempana minulle ei ollut mikään ongelma uskoa ulkonäön voimaan: jos vain pukeutuisin samalla tavalla kuin menestyjät, pääsisin varmasti heidän joukkoonsa. Perheeltäni olin oppinut vähättelemään korkeasti koulutettujen ihmisten osaamista ja ammattitaitoa, joten ei ollut myöskään kovin vaikea ajatella, että opiskelen sitten joskus. Käytän muutaman kuukauden aikaa lähes yötäpäivää opiskeluun ja korvaan uhrauksellani kaikki menneisyydessä hukkaamani työtunnit.

Uskomuksiani vahvistivat Salaisuuden kaltaiset teokset, jossa kerrottiin, miten ajatuksemme luovat todellisuutta. Opas neuvoi, etten saa tuntea kielteisiä tunteita, sillä vedän niillä puoleeni onnettomuuksia. Sen sijaan positiivisilla, vahvoja tunteita aikaansaavilla ajatuksilla, voidaan tehdä mistä tahansa unelmasta totta.

Ajatellaanpas nyt vähän uudelleen. Sulje vaikka silmäsi ja kuvittele tilanne, jossa perintöäsi jaetaan. Mieti, miten sukulaisesi yllättyvät, kun yhtäkkiä selviää, että olet jättänyt jälkeesi miljoonia ja testamentannut rahasi läheisillesi. Unohda itse kuolema ja mieti sitä arvostusta, jota yhtäkkiä saat, kun paljastut hyvin menestyneeksi mutta samaan aikaan nöyräksi ja vaatimattomaksi ihmiseksi, joka ei koskaan nostanut itseään toisten yläpuolelle valtavasta omaisuudesta huolimatta. Tuntuuko kivalta? Ainakin itse nautin ajatuksesta, ja voisin hyvinkin huvitella sillä säännöllisesti. En kuitenkaan usko, että tällä tavalla päästään yhtään lähemmäs rikastumista. Päinvastoin stressaava liiketoimintasuunnitelma ja kiireinen aikataulu onnen kustannuksella toimisivat luultavasti paljon paremmin rikastumisen edesauttajina.

Oikoteihin uskominen tuntuu hyvältä. Ajatus siitä, että opintolainani häviää yhtäkkiä jäljettömiin, saan lottovoiton tai opin uuden kielen silmänräpäyksessä tuntuu vapauttavalta ja menneisyyden virheet korjaavalta. Usko mahdottomiin asioihin antaa luvan siirtää vielä kerran epämieluisaa tekemistä ja tuntea silti vatsan pohjassa kutkuttelevan toivon menestyksestä. Voit valita kuivan tenttikirjan sijaan baari-illan kavereiden kanssa ja vain visualisoida huippuarvosanaa; sitä miltä tuntuu huomata olevansa luonnostaan nero, ilman minkäänlaista vaivannäköä. Voit käyttää rahasi tänään uusiin vaatteisiin, joihin sinulla ei ole varaa, ja lohduttautua ajatuksella, että Jumala/sattuma korjaa asiat tavalla tai toisella.

Toivon todellakin, että maailma olisi sellainen, jossa virheet saisi anteeksi rukoilemalla tai visualisoimalla. Silloin ei olisi yhtä paljon luokkaeroja. Olisi helppoa korjata aukot yleissivistyksessä ja maksaa laskut menneisyyden törttöilystä. Todellisuudessa menestyminen kuitenkin vaatii kovaa työtä, välittömän nautinnon uhraamista ja tulevaisuuteen panostamista. Sen sijaan, että aukot yleissivistyksessä korjattaisiin pikaisilla intensiivikursseilla, oppiminen osoittautuukin odotettua hitaammaksi, eikä mahdollisuutta ottaa nopeasti muut kiinni ja jatkaa sitten samalta viivalta enää olekaan.

Mikäli voisin antaa neuvoja menneisyyden minälleni, kertoisin sille heti ensimmäisenä hyvältä tuntuvien oikoteiden todellisesta hinnasta. Kertoisin, miten kovaa kilpailu on niidenkin ihmisten välillä, joilla ei ole tarvetta paikata menneisyyteen jääneitä aukkoja ja heidän ainoa haasteensa on pysyä jatkuvasti kehittyvän maailman mukana. Poimisin sen yhden ainoan lauseen lapsuuteni Raamatusta, johon nykyään enää uskon (sellaisenaan): ”Usko ilman tekoja on kuollut”.

Avoimia kysymyksiä

Marraskuussa ei ole jäänyt juurikaan aikaa kirjoittamiselle. Olen ravannut sekä yliopiston Rekryssä että Työkkärin tarjoamalla uraneuvojalla ja suunnitellut samalla jatko-opintojani. Eilen suunnitelmani alkoivat kuitenkin vihdoin selkiytyä, kun sain hyväksynnän tutkimusaiheelleni ja luvan alkaa hahmotella tutkimussuunnitelmaa väitöskirjaa varten.

Tällä hetkellä elämässäni ei ole paljon muuta kuin avoimia kysymyksiä: Miten rahoitan jatko-opinnot? Onnistunko saamaan rahoitusta vai onko minun pakko käydä töissä opiskelun ohella? Jos on, niin minkälainen työ voisi tukea sekä väitöskirjatyöskentelyäni että jaksamistani?

Pahin pelkoni on se, että aikaa ei jää kirjoittamiselle. Kävin töissä koko graduprosessin ajan, ja usein se tarkoitti sitä, että vapaapäivät kuluivat valmiin aineiston läpikäymiseen sen sijaan, että olisin ehtinyt kirjoittaa uutta tekstiä. Aika nopeasti myös paljastui, etten ole mikään kone, vaikka alussa niin taisin kuvitellakin. Energiani ei yksinkertaisesti riitä siihen, että teen palkkatöitä ensimmäiset kahdeksan tuntia päivässä ja siihen päälle vielä palkattoman ”koulupäivän”.

Vielä kuukausi sitten kuitenkin ajattelin, että voisin pitää pari välivuotta ennen jatko-opiskelijaksi ryhtymistä. Haaveenani oli hankkia hiukan oman alan työkokemusta ja ehkä myös yhdistää väitöskirja jollakin tasolla työelämään; vähentää teoreettisuutta ja tuoda mukaan käytännönläheisyyttä. Rekryssä ravaaminen on kuitenkin osoittanut, miten aikaavievää työnhaku voi olla. Tällä hetkellä päällimmäisin mielikuvani työelämästä on se, että mielekkään työn löytäminen vaatii vahvaa henkilöbrändiä ja verkostoutumista, sadoista muista hakijoista erottautumista, erinomaista kielitaitoa ja reilusti työkokemusta. Ensimmäisen akateemisen työpaikan löytäminen omalta alalta on luultavasti niin vaativaa, että samassa ajassa olen jo pitkällä väitöskirjassani. Ja kun tarkoituksenani ei kuitenkaan ole jäädä työelämään useiksi vuosiksi – eikä myöskään toivottuun lopputulokseen pääsemisestä ole takeita käytetyistä työtunneista huolimatta –, ajan tuhlaaminen aktiiviseen työnhakuun ei tunnu enää järkevältä. Pidän toki edelleen silmäni auki kiinnostavien työpaikkojen varalta, mutta jatkossa mietin enemmän töiden ja jatko-opintojen yhdistämistä kuin työpaikkailmoituksissa vaadittavien taitojen kehittämistä. Kaikkeen kun ei yksinkertaisesti ole aikaa.